Hölmö nainen

Sain sähköpostia kirjastolta. Mua muistutettiin, että erään kirjan palautuspäivä lähenee. Klikkailin kirjaston nettisivulle uusimaan lainaa ja se onnistui helposti, mutta samalla huomasin toisen opuksen kerryttäneen karhumaksuja. Mitä kummaa, mähän palautin tuon kirjan jo kaksi viikkoa sitten.
Mailasin asiasta. Sain kuin bumerangina uuden mailin, jossa vahvistettiin kirjan olevan vielä lainassa. Seuraavana päivänä soitin kirjastoon ilmaistakseni koko jutun omin sanoin. Kirjastovirkailija sanoi käyvänsä tarkistamassa josko löytäisi kirjan hyllystä, ja niinhän se olikin siellä, ihan omalla paikallaan. Tyyppi kysyi multa, millä tavoin olin palautuksen suorittanut. Selitin. Ilmeni, että palautus ei ollut rekisteröitynyt. Virkailija pahoitteli tapahtunutta, mutta mitäpä tuosta, minähän se olin erehtynyt. Minun olisi pitänyt katsoa, mitä palautushihnan ruudulla sanotaan.

Kannatti ottaa selvää. Tiedän ihmisiä joiden on vaikea olla aktiivisia tilanteissa, joissa eivät itse ole syypäitä. Varmuudella.

Eräänä päivänä feissari pysäytti mut ostarilla. Kysyi: "Tuutko säkin tuolta metron suunnalta?" "Miten niin?" kysyin minä. Tyyppi halusi tietää, onko tämä mun asuinaluetta. Veti aasinsillan siihen, että munkin sähkönjakelija on Se&Se. Tyyppi näytti tv:stä tutulta, joten liekö alitajunta sitten käskenyt mua kuuntelemaan kiltisti jätkän myyntipuheen.
Katsoin tilastoja. Myönsin että joo, mielellään mekin kotona maksettaisiin sähkönkulutuksesta vähemmän. Päästin suustani valheen: "Meidän huushollissa puoliso vastaa sähkölaskuista, ja mulla on oma osa-alueeni." Joka tapauksessa, tulin allekirjoittaneeksi uuden sopimuksen uuden yhtiön kanssa. "Sopimus on helppo purkaa soittamalla", tyyppi sanoi.
Kerroin sähköyhtiöstä puolisolleni. Samaan hengenvetoon totesin uuden sähkösopparin olevan turha, koska olin itse päivittänyt olemassa olevan vähän aikaa sitten.
Laitoin kännykän kalenteriin muistutuksen, jotta soittaisin peruutuksesta. En soittanut. Kului viikko, ennen kuin hoidin homman. Että ei se mulle niin helppoa ollutkaan. Mikä huvittavinta, heppu luurin toisessa päässä kuulosti osaaottavalta ja totesi, että ehkä myöhemmin palaillaan astialle. Mitä siihen voi muuta vastata, kuin "Juu-u, ehkäpä."

Mitä opin? En ole maailman pahin ihminen, jos kävelen feissarin ohi sanomalla vaikka, että en ehdi kuunnella. Se säästää todella molempien aikaa.

Mitä tänään katsottaisiin?

Vaimoni kysyy, katsottaisiinko Emmerdalea. Kysyn mielessäni, että ai yhdessä, vaikka sitähän se tarkoittaa. Käytännössä homma menee näin: Hanna etsii Katsomosta Emmerdalen, lempisarjansa, ja minä istahdan viereen. Katson jonkun aikaa, kunnes suustani pääsee kysymyksiä: ai kuka nyt on kuollut? Tappoiko joku sen vai mitä kävi? Vaimo selittää sen mukaan, mitä tietää. Se vastaa pidemmästi jos on katsonut kaikki jaksot, mutta jos joitakin on jäänyt välistä, sekin tyytyy arvailemaan. Vakuutan, että tämä toistuu kerta toisensa jälkeen. Ja minä ihmettelen, miten taas joku on pistetty hengiltä, makaa sairaalavuoteella, tai suunnittelee tekevänsä toiselle kylän asukille kamaluuksia. Sitten joku saa vihiä asiasta, kertoo siitä eteenpäin, ja vaimoni tuijottaa ruutua sen näköisenä, että kas kun ei työnnä nenäänsä ihan ruutuun kiinni.
Minä menetän mielenkiinnon nähtyäni yhden jakson, toista silmäilen suurin piirtein. Alan pohtia omaa tekemistä.
Emmerdalella on taatusti paljon yhteistä kaikkien tunteman Kauniiden ja rohkeiden kanssa. Ehkä ensiksi mainitussa ei ole niin paljon sukuun sekaantumista kuin jälkimmäisessä, mutta jatkuvasti puukotetaan selkään tavalla tai toisella.
Onko koukuttava tekijä odotus siitä, kuka seuraavaksi kärsii ja miten? Vai onko parasta kyläläisten tavallinen yhteiselo?
Minusta on ihan suloista, että puoliso haluaa katsoa omaa sarjaansa seurassa. Valitettavasti en osaa juuri kommentoida tapahtumia muilla tavoin.

Viikonloppuna katsottiin Cheekistä kertova elokuva Veljeni vartija. Minä ehdotin sitä, sillä eräs toinen leffa olisi kustantanut paljon enemmän Viaplayllä. Vaimo yllättyi valinnastani ja minä perustelin, että sehän siitä on puhunut, nyt olisi hyvä hetki. Kyllähän itseänikin kiinnosti nähdä, miten Antti Holma onnistuu kaksoisroolissa. Onhan se hauska näyttelijä, ja kuuntelemani Radio Sodoman jakso nauratti myös.
Leffa alkoi nykyhetkestä, kun Jare istui veneessä managerinsa kanssa. Pian matkattiin menneisyyteen, lapsuuteen, jossa Tiihosen veljekset Jare ja Jere pitivät toistensa puolia ja olivat koulun koviksia. Muutaman vuoden varttumisen jälkeen räppiposse revitteli riimejä housujaan roikottaen, Cheek sai levytyssopimuksen ja lopulta musahommat oli mennä aivan kaiken edelle. Cheekin siihen astinen elämänkaari tuli esitettyä selkeästi, mutta jotakin tökkivää leffassa oli. Puolisoni lopetti katsomisen kesken, ehkä puolivälissä. Itse jäin toljottamaan loppuun, siitähän oli maksettu. Omasta puolestani voin sanoa, että Holma kiinnosti rainassa eniten. Ja jos joku kysyy, niin tiedänpähän, kuka Cheek on ollut. Miinusta annan myös siitä, miten kusipäisen kuvan leffa antaa artistista. Ihan erilaisen, kuin se dokumentti, jossa Cheek valmistautuu Blockfestiin. Olipa totuus mikä hyvänsä, olen nähnyt molemmat näkemykset.

Tuntemattomat

Torstai

Mä kuuntelin Sini Yaseminin biisejä YouTubesta, koska se esiintyis illalla Nosturissa ennen Olavi Uusivirtaa. Sini kuulosti ihan lupaavalta ja aattelin, et ois kiva ehtiä nähdä sitäkin.

Oli helppo mennä Nosturiin, sillä ratikkapysäkiltä oli vain muutaman sadan metrin matka kävellä. Ovella oli lyhyt jono, ja Olavista mainittiin ulkoseinässä.
Menin anniskelualueelle eli baarin puolelle, pyysin lonkeroa. Istahdin tyhjään neljän hengen pöytään, jonka päällä oli tyhjä olutpullo. Selailin kännykkää, mitä muuta voikaan tehdä siinä yksin istuessaan. Kohta pöytään istahti kolmen kopla about mun ikäisiä tyyppejä, ja väkisinkin kuulin niiden keskustelun. Pian nousin lasini kanssa ja sanoin tyypeille, etten tiennyt pöydän olevan varattu ja etten halua häiritä. "Et sä ois häirinny", sanoi ruskeatukkainen nainen. Nousin. Käännyin takaisin noutamaan reppuni selkänojalta.
Sitten tein sen. Rohkaistuin sanomaan, että oikeastaan olis kiva voida istua niiden seuraan, koska oon tullut paikalle yksin. "Tule vaan", sanoi vaaleatukkainen nainen ja teki tilaa. Tyypit kertoi olevansa musiikkilinjalla jossain koulussa, jonka nimeä en enää muista. Niiden linja oli tullut kuuntelemaan Olavia inspiraatiomielessä. Musta se oli ihan mahtava idea. "Mä olin saanu siitä sellasen koviksen kuvan, mutta sehän on ihan tavallinen häiskä!" nauroi Jätkä. "Eikä! Miten siitä voi kuvitella sellasta, kun se on niin jalat maassa," vastasin. Jätkä nauroi kovaa ja korkealta ja siitä päättelin sen aloittaneen illanviettonsa hyvissä ajoin. Se totesikin, että monikohan meinaa mennä perjantaina kouluun.

Ne muijat oli selvän oloisia. Blondi siinä Jätkän vieressä ei sanonut muuta kuin nimensä ja aattelinkin, että pitääköhän se mua ihan tollona, väkisin porukkaan tuppautujana.
Jätkä kiinnitti huomiota mun tatuointiin, jossa lukee onni. "Hähää, miks sulla lukee onni tollasella O´'boyn fontilla?" Me tavallaan väiteltiin siitä mitä fontista tulee mieleen ja se oli tosi huvittavaa. Tyyppi oli niin tosissaan puhumassa omista "leimoistaan", kuten tatuointeja nimitti. Itsehän oon aika kyllästynyt kyseiseen sanaan. Jätkällä oli käärityt hihat ja niiden alta paljastui värikäs käsivarsi, jossa hyppeli muun muassa jokin Pokémon. "Mulla on tällanen. En tiiä ottaisinko enää samaa kuvaa kun oon tän ikänen, mut joskus Pokémonit oli oikeesti siisti juttu. Ja tässä on kans Nindendon ohjain, mut mä en pelaa enää Nindendoa. Ei sillä oo väliä." Mä oisin voinut jatkaa tatuointikeskustelua kauemminkin koska toinen oli niin fiiliksissä, mutta muut oli jäädä pimentoon.
Blondi piti vaitonaisen linjansa vieressä, mutta Brunette sanoi: "Onhan se hyvä jos tatuoinnilla on joku tarina, mut pakko ei oo olla." En tiennyt oliko sillä itsellään yhtään, en kehdannut udella.

Sitten Brunette halusi tietää mitä mä kirjoittelen enimmäkseen, jos kerran oon kirjoittajalinjalla. Selittelin jotain siitä, miten kuuntelen paljon musiikkia ja sitten mun pää alkaa kehitellä omia melodioitaan. "Siitä tiiän, et mun on päästävä kirjoittamaan". Brunette katsoi mua suurilla silmillään ja aidosti kiinnostuneen oloisena meidän aiheesta. Sitten kerroin sille, että oon usein halunnut mennä jonkun porukan jatkoksi vaikka näin keikkaa ootellen, mutta en todellakaan tiennyt, miten se voisi tapahtua. Brunette selitti tekevänsä sitä aina joskus, sillä oli oma tapansa jota valaisi mullekin. Totesi silti, että rohkeuttahan se vaatii.

Lopulta en ehtinyt nähdä Sini Yaseminen settiä ollenkaan, mutta se ei haitannut yhtään. Olin ylpeä osattuani puhua täysin tuntemattomille.

Aamusivut 31.8.

Meillä on koulussa tapana aloittaa päivä niin kutsutuilla aamusivuilla. Tehtävän tarkoitus on vain päästää kirjoittajaminänsä valloilleen, ei varsinaisesti saada aikaan mitään tuottoisaa. Jaan tänne erään aamun kirjoitukset täysin alkuperäisessä muodossa.


Aseta minut korokkeelle
ole niin kiltti
Aseta muiden yläpuolelle,
niin että sinä näet vain minut
Aina ensimmäisenä minut

Muiden suut käyvät,
mutta ei heillä ole asiaa
Heillä ei ole sijaa sinun elämässäsi,
on suodatettava melusaaste

Anna minulle kaikki aikasi,
jotta minulla olisi aikaa
Haluan sinun aikasi tänään ja huomenna,
aina
Katson sitten, jääkö sinulle

---

Mua ei kiinnosta vitun vertaa, miten sulla menee. Olen nähnyt Facebookista, että nyt sinulla on perhe, olet sen saman ääliön kanssa kuin silloin, ja vauva sijaistaa tupakkaa ja oluttuoppia. Oot varmaan onnellinen. Asut samassa paikassa siellä Espoon perällä - missä vitussa - jonne en meinannut löytää, sillä astuin väärään bussiin, joka vei minut väärille teille, ja päädyin puhumaan väärille ihmisille. Tunsin vääriä tunteita ollessani eksyksissä väärässä paikassa, etsimässä oikeasti väärää henkilöä. Tyyppiä. What ever. Mikä sana sattuu sointumaan just sun suuhun, sähän et osaa edes ällää sanoa. Urpo.

Sä sanoit et kaveruuteen - ystävyyteen - miten vaan sä haluut, tarvitaan kaks. Sitähän mä yritin sulle selittää, ja jotenkin sä käänsit mun asian mua itseäni vastaan. Kiitti. Kiitti taas ja kiitti kaikesta. Pakostakin miettii, mitä kaikkee mä oisin voinut tehdä jos en ois tavannut sua ja tutustunut sun vitun typerään, sisälläsi asuvaan hirviöön. Sä sait lääkkeitä - vittu lääkärit määrää niitä, eikä mitkä tahansa tyypit, voitko uskoa - mut sä et halunnut syödä niitä, koska sun mukaan ne turrutti sun oikean olemuksen. Sen takia mä jouduin katselemaan sua sellaisena hirviönä, joita lapset pelkää et niiden sängyn alla on. Mullekin se oli todellista, pääsin näkemään oikein aitiopaikalta, miten toinen voi pimahtaa. Ihme kun sun nätti pääsi ei räjähtänyt sen kaiken angstin voimasta. Ois voinut kuvitella.
Kerrankin sä ihan yhtäkkiä hyppäsit ilmaan, juoksit ovet paukkuen kylppäriin, ja mä ihan oikeasti pelkäsin sun tekevän jotain kamalaa itellesi. Tajuatko sä? Et sä ainakaan silloin ottanut mua huomioon, etkä myöhemminkään pyytänyt anteeksi. Sekopää. Mä olin matkustanut junalla monta tuntia et näkisin sut, jännittänyt paskat housussa et näin sitä taas mennään isolle kylälle ihmisten ilmoille, ja vastassa oli tollanen. Tiiätkö, et kun ihmiset ei tiedä miten kuvailla jotain tyyppiä tai asiaa, ne sanoo että tollanen. Sä oot vitun hyvä esimerkki. Mä tulin tietysti siihen kylppärin oven taakse huhuilemaan, et hei haloo, sano jotain. En muista tarkkaan et vastasitko sä mitään, vai huusitko vaan et mee pois, kaikki on mahdollista, mutta kuten näet, edelleen muistan ylipäätään tämän jutun. Mitä mun ois pitänyt tehdä? Hiimailla sun himassa ja fiilistellä vaan, et voisinko mäkin tottua ison kaupungin elämään? Katsoa telkkua, tai siis sun läppäriltä selata jotain Katsomon ohjelmaa ja venata, että kyllä sä kohta tuut taas normaalina mun luo?

Mä näin, miten riitelit sun tyttö- ja poikaystävien kanssa. Mä n vieroksunut sun seksuaalista suuntautumista hetkeäkään, se oli vaan siisti juttu, mut vittu että niin tytöt kuin pojatkin osaa huutaa. Kirosanoja sinkoili joka suuntaan, mun piti ihan väistellä niitä. Kukaan ei kysellyt silloinkaan et miltä musta tuntuu. Voit arvata, että paskalta tuntui. Oisin halunnut useimpina kertoina lähteä takaisin kotiin, mutta en tiiä oisinko osannut yksin edes lähimmälle juna-asemalle. Joten siinä mä olin ihan jumissa sun ja sun jumien kanssa.

Jännä, miten voi aluksi ihailla toista niin paljon ja pitää sitä about siisteimpänä tyyppinä ikinä, niin että sille tekee mieli sanoa se, mutta sitten tapahtuu jotain, joku piru pääsee mylläämään sun aivoihin, ja sä et ole enää sama. Mä kävin sun luona monet kerrat, ja joo, omasta tahdosta tietysti, mutta mä suunnittelin et mitä vaatteita otan mukaan, mitä evästä syön siellä junassa, kaikki nämä jutut piti miettiä aina uudestaan. Jos et sä pimahdellut, niin olit vaan koneella Irc-galleriassa täysin lamaantuneen näköisenä, kuin sekään ei ois sua huvittanut. Tai katsoit leffaa, jonka aikana mun oli tarve  kääntää katseeni välillä pois päin. Tunsitkohan sä mua kunnolla.
Kun mä kerroin sulle et muutan kohta Helsinkiin, odotin sun olevan tosi iloinen. Et oisit halannut ja hymyillyt, että sittenhän me voidaan nähdä useammin. Mulla oli sellainen fiilis. Petyin kun sä totesit vaan, että okei. Mä kävin sitten sun luona enemmän kuin sä mun luona Helsingissä. Mun kämppä oli aina ihan kaaoksessa ja en mielellään  pyytänyt sinne yhtään ketään, mutta aina ois ollut hyvä idea tavata kaupungilla.

Pian se koko homma alkoi hiipua. Mä kelasin et mä näen paljon enemmän vaivaa kuin sä. Mä kerroin siitä sulle vähän vaikeana, olihan se tietty tosi typerä juttu kaikin puolin, mutta sun piti tietää mun fiilikset. Sä et pahoitellut omaa käytöstäsi. Meidän ystävyys - kaveruus - lässähti kuin sokerikakku, kun uunin luukun avaa liian pian. Niin että kiitti tosiaan. Nyt mulla ei ole koko FB:tä enää, joten sä saat jatkaa typerien kuviesi postailua ihan rauhassa, ja mä elän omaa elämääni levollisesti. Levollisesti, kuin joku vitun prinsessa.