Sumppia

Muutamia päiviä sitten Ärrän myyjä kysyi multa, pyysinkö siltä juuri LM sinistä.
- Mitä? kysyin. - En, sanoin vaan, et neljän setti. Näitä suklaapatukoita.
- Aa sori sori! Mä oon myyny niin monta LM:n askia tänään, et jotenkin oletin, että säkin sanot sen.

Ärrän myyjät on persoonallisia tyyppejä.

Muistan, miten opiskeluaikoina Haapavedellä käppäiltiin koulun niin sanotun av-studion lähellä olevalle Ärrälle. Tasan kaikki muut mun luokalta asettui jonoon siihen oven viereen, ja valuttivat vuorollaan isosta termarista vastakeitettyä Kulta Katriinaa kuppiin (euro per kuppi). Mä pälyilin siinä pohtien, mitä itse joisin. Oli jostakin syystä ollut tarpeellista mennä letkan mukana kioskille, mutta enhän mä tykännyt kahvista ollenkaan.
Myyjä huikkasi mulle, että "Ootko sä se ernu, joka ottaa jotain muuta kuin kahvia?" Se ehdotti mulle limsaa ja osoitteli kylmäkaappia. No mä otin kaapista yhden raikastavan limun. En voinut lähteä tyhjin käsin, koska se vaan olis ollut tosi hölmöä.
Samana koulupäivänä menin muiden mukaan ruokalaan siihen aikaan, kun tarjottiin iltapäiväsumppia. Muut joi sitä mustana, maidolla, kukin tapansa mukaan, ja mä päätin opetella juomaan teetä. Oli vain juotava jotakin, kun halusi olla porukan mukana istumassa. En halunnut missata mitään jänniä keskusteluja, joihin muut saattais palata joskus myöhemmin. On tosi tylsää olla se ainut, joka ei tiedä meneillään olevan keskustelun aihetta, tai mistä koko juttu on saanut alkunsa.

Nykyään Ärrältä saa erilaista teetä. Saa sieltä kai lämmintä kaakaotakin, mutta sitä oon laskenut kuppiin vain kerran, jolloin oon lähtenyt kävelemään työpaikalta himaan päin vailla erityisiä suunnitelmia. Teellä tarkoitan jääteetä, jota myydään puolen litran muovipulloissa.

Join kahvia viimeksi viikko sitten perjantaina, kun olin valmistautumassa Mira Luotin keikalle Virgin Oiliin. Olin niin epätoivoisen väsyksissä kuluneesta viikosta, että omatoimisesti keitin kahvia kahden kupillisen verran. Ryystin ne tavallisen maidon kanssa.
En tiedä, oliko sumpin sisältämästä kofeiinista apua.
Sain palautetta vaimolta. Piti sitten naljailla siitä, että just minä olin juonut kahvia, ja käyttänyt tavallista "tummansinistä maitoa". Oh dear. Summa summarum, kahvi ei tuota iloa mulle.

Kun pää ei tyhjene

Moi, päiväkirja.

Mua vaivaa unettomuus. Ainakin tän viikon ajan oon käännellyt kylkeä toisen tuhistessa vieressä sikeässä unessa. Miksi Nukkumatti on hylännyt mut?

Okei. Lähipäivinä musta on tuntunut, etten osaa mitään. En pääse eteenpäin asioissa, joissa haluaisin päästä, ja jotka tois mulle paljon iloa. Oon jumissa.

Sen lisäksi naapuri pölöttää alemmassa kerroksessa, ja tuun pohtineeksi yhä useampaa mietityttävää asiaa. Kuten...

Ekat kirjamessut

Tänään oli jännittävä päivä, koska mentiin kirjoittajaporukalla kirjamessuille Messukeskukseen. En oikein tiennyt mitä odottaa. Lähinnä odotin kaaosta ja että lopulta menis hermot, ja antaisin periksi. Mutta musta oli kivaa nähdä ns. aloitusnumero kimpassa, seota kahden euron kirjalaareista ja kiertää aluetta ristiin rastiin.

Ostin viisi kirjaa, postikortteja sekä -merkkejä. Ja vähän ruokaa silloin, kun alkoi ihan heikottaa.

Kunnes aloin ärtyä tavaroiden kantamisesta ja jalkapohjien kipeytymisestä ja pelätä, että kulutan liikaa rahaa.

Extempore muutos

Sillä raha on ajankohtainen asia. Me muutetaan ens kuussa ja se tarkoittaa, että on maksettava päällekkäin kahden asunnon vuokrasta.
Me saatiin helpotusta: päästään maalaamaan uuden kämpän seiniä viikkoa ennen, kuin varsinainen vuokrasopimus astuu voimaan. Käytännössä se tarkoittaa, että meidän tarvitsee maksaa uudesta asunnosta ens kuun ajalta vain kahden viikon vuokra.

Tässä muutossa jännää on se, että me ei varsinaisesti suunniteltu sitä, vaan vaimo katseli välillä vuokrakaksioita ja yhtenä iltana mäkin innostuin. Siitä laskien kahden vuorokauden päästä me oltiinkin jo pälyilemässä toisen asunnon säilytysratkaisuja ja tiivistä pihaa.

Ex-episodi

Kolmas asia mitä oon miettinyt paljon on välien katkaiseminen lopullisesti eksän kanssa.

Mä en puhunut siitä koskaan eksänä mutta joo, suhdehan meillä oli. Me vaan ei sovittu, että nyt ollaan pari.
Joka tapauksessa. Mä otin kyseiseen tyyppiin yhteyttä vajaa vuosi sitten ja se vastasi mulle tosi iloiseen sävyyn. Sanoin, että onpa mukava huomata että pystytään näin juttelemaan keskenämme.

Kesällä tyyppi sanoi, että meidän pitää pitää taukoa asioidemme selvittelyssä. En ihan ymmärtänyt, mutta ei kai siinä sitten. Kun palattiin keskusteluun, sanoin, että kyllä mä tunnen sen edelleen, että ihan sama ihminen se tuntuu olevan. Mä toivoin sen aattelevan musta samoin, siis muistavan, miksi alunperin tutustuttiin nelisen vuotta sitten.

Noh. Mua alkoi risoa, kun se ei aina vastannut mun viesteihin. Sen selityksen mukaan mulle piti olla omat säännöt, olenhan ex-tyttöystävä. Ööh. Se soitti mulle kännissä baarista, kuljetti luuriaan kaverilta toiselle ja nää kaverit kummasteli, miks se soittelee mulle. Kännipuheluja oli vain yksi, mutta petyin ihan valtavasti.
Munkaan kaverit ei suositelleet kaveeraamaan entisen kanssa.

Tuli perjantai-ilta, jolloin viestitin tälle tyypille, että "Olin just elämäni ensimmäisissä opiskelijabileissä". En saanut kommenttia hilpeään, ei-känniseen viestiini. Noin viikon kuluttua viestitin, "Mitä kuuluu?" Ei reaktiota siihenkään.
Muutaman päivän päästä tyyppi tekstasi mulle jonkun absurdin jutun, ja mun pää vaan...räjähti. Ketutti enemmän kuin koskaan ennen. Sen päivän aikana mä tein selväksi, etten mä jaksa sen outoja sääntöjä saati outoja "kavereita" mun elämässä.

Oon katunut. Mulle ei ollut helppoa lopettaa yhteydenpitoa kokonaan, koska oletin sen olevan yksi parhaista. Sen piti olla ns. "mun ihminen", eli sellainen tosi tuttu, jolle voi aina sanoa kaiken mitä ajattelee.
Miksi ratkaisun täytyy tuntua näin perseestä olevalta, vaikka mun mielestä oli sen aika? Kun mä itse kerrankin sanoin jollekin ääliölle suorat sanat. Mun kuuluis olla tyytyväinen.

Naurattaa niin että itkettää

Näin YouTubessa videon, jossa pieni lapsi kävelee tiellä hihnassa olevan koiran kanssa. Koira on lauhkea, sillä antaa lapsen vetää itseään. Muksu on huomannut rapakon ja astelee sen päältä. Ensimmäinen reaktioni: "Voi hellanlettas! Miten söpö muksu."
Poika seisahtuu, koirakin. Poika katsoo rapakkoon päin, asettaa hihnan pään maahan, ottaa muutaman askelen tulosuuntaan ja kävelee rapakon läpi muutaman kerran alanpäin tuijottaen. Toinen reaktioni: "Ai, se halusi leikkiä sillä rapakolla. Hauskaa."
Koira pysyy kiltisti polulla, katsahtaa välillä lapseen. Poika palaa koiran vierelle ja tarttuu hihnaan, jatkaa muina miehinä matkaansa. Kolmas reaktioni: itku. Alan vollottaa, Oikeasti. Tämä ei ole vitsi. Isot, lämpimät kyyneleet virtaa poskilta syliin. Sitten alan nauraa, se on itkunsekaista naurua. Että näin.

Videon nimi on Best fiends - a kid, a dog and a puddle,
ja sillä on jo 13 135 607 näyttökertaa.

YouTubesta ja meemeistä on moneksi.

Minua ärsyttäviä asioita

Tämän postauksen tarkoituksena EI ole levittää negatiivista ajattelutapaa, vaan se ilmentää henkilökohtaisia turhautumisiani.

1.) En ymmärrä runoteosta, jonka juuri luin. Olen uusinut runokirjan lainan kaksi kertaa lukeakseni sitä ihan_kaikessa_rauhassa, mutta en millään saa siitä otetta ajatuksen tasolla. Ensimmäisellä kerralla luin muutaman runon alusta, sitten toivoin, että seuraavat hahmottuisivat mielessäni paremmin. Lopulta päätin esitellä kyseisen kirjan koulussa toteamalla: "Ope hei, voisitko näyttää tätä sieltä edestä, niin voidaan porukalla katsella ja ihmetellä. Ehkä joku osaa selittää mulle jonkin runon sieltä".

Ylipäätään tuo nakuttava ärsytys syö ihmistä, sillä haluaisi kovasti ymmärtää, mutta taistelu on turhaa.

Mikä kirja on kyseessä? Juri Joensuu: Valohuppu.

2.) Kun luokkaan tullaan valuen, myöhässä, miten sattuu. Mun ei tarvitsisi ottaa tätä asiaa henkilökohtaisesti, mutta vähän se siltä tuntuu, sillä näen itse vaivan mennä ajoissa paikalle, valmistautua henkisesti tunteihin, ja sitten kun opettaja on jo äänessä, käy taas takana ovi ja se läimäistään vauhdilla kiinni.

Koulua varten on laitettava kello soimaan ja jo illalla asennoiduttava siihen, että on lähdettävä kotoa ajoissa. Jokaiselle käy joskus niin, että bussi lähtee nenän edestä tai ei saavu ajoissa, mutta mun mielestä tällaiset seikat ois hyvä huomioida. Aikuinenkin ihminen antaa itsestään fiksun vaikutelman katsoessaan välillä kelloa.

3.) Menen kassajonoon, minua edeltävä kaivelee maksuvälineitään vasta hinnan kuullessaan, jää maksettuaan aloilleen maksupäätteen ääreen, niin että mun täytyy pyytää siirtymään.

Kukaan ei rakasta jonottamista. Minä en rakasta jonottamista. Haluan, että minullakin on sopivasti tilaa K-Kaupan jonossa, en halua, että kukaan pukkii iseäni takaapäin kärryillään, kropallaan, tai ostostenjakajakapulalla.

4.) Nousen metrossa yleensä vasta sitten, kun se pysähtyy. Oletan, että saan mennä ulos ennen, kuin seuraavat lappavat sisään. Mutta miten käy yleensä? Asetan itseni metrossa oven eteen, sopivasti sivulle, että vierestänikin pääsisi porukkaa ulos. Mutta en itsekään ehdi astua metrolaiturille, kun ensimmäiset jo hökeltää päälle.

Tunnustus: Viime viikolla katsoin niitä tulvivia ihmisiä tarkoituksella pahasti ja sanoin kuuluvalla äänellä, että pitäis päästä uloskin.

Yhteenveto: On väsyttävää tulla ajatelleeksi jo etukäteen niitä asioita, jotka on tehty hankaliksi.

Uuvuttaa myös se, kun tuntee itsensä aivan näkymättömäksi. Ilmeisesti lähimmäisen rakkaus on kulunut käsite.

Happoradio The Circuksessa 5.10.2018

Yleisfiilis

Hankin parin päivän "varoitusajalla" lipun Happoradion keikalle The Circukseen. Kyseessä oli Kaunis minä- albumin 10-vuotisjuhlakeikka, joten pitihän mun mennä klassikoita todistamaan. Levyltä löytyvät mm. biisit Che Guevara sekä Puhu äänellä jonka kuulen.

Che:n aikana jengi lauloi loistavasti mukana, ja itsekin tohdin avata suuni kunnolla. Myös jälkimmäiseksi mainitun kappaleen lyriikat raikuivat permannolla selvinä, enkä mäkään tohtinut olla luikauttamatta. Unelmia ja toimistohommia- coverin kajahtaessa ilmoille muistin kaikki sanat. Eipä noihin biiseihin kyllästy mitenkään, ja suosio täytyy osoittaa yhteislaululla.
Yhdessä biisissä kävi fiittaamassa Katri Ylander, ja muutaman biisin ajan lavalla soitti bändin kokoonpanon lisäksi jousisoitinryhmä.

Itä-Suomessa tuulee- biisi muistutti mua Oulaisissa asumisestani. Ostin tuolloin Happoradion kokoelmalevyn nimeltään Jälkiä, joka pitää sisällään tutuimpia hittejä vuosilta 2001-2011, sekä Joensuun Carelia-salissa äänitettyä materiaalia. Itä-Suomessa tuulee on tokalla cd:llä 12. biisi.
Tuolloin Oulaisissa koin ensimmäinen Hapis-keikkani, jonne pyysin mukaan veljeni vaimon. Siitä kokemuksesta jäi päällimmäisenä mieleen se, että kuulin keikasta silloisessa työharjoittelupaikassa, ja illan jälkeen sain toimittajalta muistoksi muutaman kuvan bändin jäsenistä.

Kaikkiaan perjantainen setti oli hyvin vaihteleva. Vaikka mentiin Kaunis minä- otsikon alla, saatiin kuulla muidenkin levyjen tuotantoa.

Muistan havainneeni selvästi, miten lämpö tiivistyi yleisön kesken. En ois selvinnyt siellä pitkähihaisessa paidassa.
En ymmärrä, miksei pitkät hiukset vapaina hyppivien naisten niska hiostu. Mun pää oli loppua kohden ihan märkä, niin että pyyhin hikeä otsasta ja ohimoilta ja tunsin, miten sitä valui niskassakin.
Entä miksi muilla naisilla näytti meikki pysyvän vähintään kohtalaisena naamassa, kun mulla ois ripsari kadonnut silmien alle? Oli paras ratkaisu jättää se pois. On epäreilua olla se ainut peikkona ulos kävelevä musadiggari.

En tiedä, miten arvioisin The Circuksen keikkapaikkana. Koska mesta oli mulle ihan uusi, ajatus itsessään vei aika lailla huomion. K-18 keikalla näytti alkoholi olevan aika suuressa arvossa, eli juotavaa sai anniskelualueen lisäksi käytännössä katsoen aivan lavan vierestä. Hälinä oli lähes korviinpistävää, mutta oli tietty bändin etu, että Tykin mukaan paikalla oli suurempi jengi kuin Helsingin kaikoilla koskaan.

Mulla on yksi asia myönnettävänä: 

Mun keikkafiilis oli tänä iltana erilainen kuin Olavi Uusivirran keikoilla. Oon käynyt kuuntelemassa Olavia monet kerrat, (sattumoisin useimmiten Tavastialla) ja siellä oon kuin...kotonani. Jos siinä on mitään järkeä? Tarkoitan, että OU:n meininki on mulle hyvin tuttua ja sen fanien seassa tunnen olevani yksi niistä, mutta nyt tiedostin, että näen Hapiksia vasta toista kertaa livenä.
Happoradio on super kova yhtye, mutta en tunne vieläkään ihan koko tuotantoa. Herää kysymys: miksi ihmeessä en ole kuunnellut jokaista levyä tai ainakin lukenut lyriikkoja läpi, vaikka tahdon ihailla Aki Tykkiä? Herää, pahvi!
Esimerkiksi: ei sillä että fiilistä olisi latistanut, mutta huomasin Kauniin kääntöpiirin menevän omalta osalta hakemiseksi.

Millaista liveyleisöä tunnistin tällä kertaa:

-  Bestikset, jotka ottivat yhteisselfieitä hampaat vilkkuen. Huomatessani kaksikon, pujahdin paremmalle paikalle. Ei näiden iloisessa tunnelmassa ollut mitään vikaa, mutta en henkilökohtaisesti halunnut olla ihan niiden takana, koska en halunnut niiden luulevan että kuuntelen niiden juttuja.
- Nuori pariskunta. Mies piti naisen lantiolta kiinni, kävi kerran hakemassa lisää juotavaa molemmille. Tämä liike täytyi huomioda siten, ettei tullut astutuksi miehen paikalle.
- Itsepä änkesin suht eteen missä oli kaikkein tiiveintä, mutta vähän huoletti etukäteen, etten n. 160-162cm pitkänä pätkänä näkisi kunnolla lavalle, jos eteen rynnisi joku pidempi. Yksi hujoppi käväisi siinä, mutta onneksi siirtyi uudestaan.
- Muita bissen kanssa väkijoukkoon ahtaavia. Onhan se kätevää tilata kaverille kans samalla hakukerralla, mutta vaikka kädet olisikin varatut, voi kyynärpäällä pukkimisen sijaan sanoa vaikka "hei, sori" päästäkseen etenemään. Mulkaisin paria tyyppiä vihaisesti säikähdettyäni niiden vieraita, teräviä kyynärpäitä.

- Keikkakuvien ottajia. Näitä on karkeasti katsoen useaa "alalajia".
a) Yhdet ottavat pari kuvaa keikan aikana ja laittavat sitten kännykän takaisin taskuun.
b) Toiset taltioivat lisäksi videokuvaa nostaen kätensä korkealle.
c) Kolmannet selaavat viestejä tai pahimmillaan Facebookia siinä samalla. Kuinka julkeatte.
Mun tuli kaiveltua kännykkää muutamaankin kertaan, eli en toki ole ihan pyhimys tässä asiassa. Kun en ollut varma ekan kerran kuvista, kokeilin uudestaan seuraavan biisin aikana. Äh, sitten oli varmistettava että saisin jonkin kuvamuiston hyvänä talteen, ja otin videokuvaa ehkä 10 sekuntia.

Keikalta kotiin

Mua on kehuttu reippaaksi siitä, että osaan käydä ihan itsekseni kuuntelemassa bändejä. Tykkään siitä siksi, että silloin ei tarvitse pohtia, mitä mieltä seuralainen on kuulemastaan, ja pysyykö se mun vieressä vai ajautuuko fanaatikoiden vuoksi taaemmas, jolloin en myöskään voi fiilistellä yhdessä.
No, olen kai sitten reipas siksikin, ettei mua jännitä etsiä bussia Rautatientorilla yöaikaan, jolloin hyväuskoiset kulkijat saattavat vetää puoleensa epämääräistä väkeä siinä missä grillijonotkin.
Mun vinkki on se, että kävelee määrätietoisesti omalle bussipysäkille. Ei vilkuile koko ajan sinne tänne. Kun vieras ihminen huikkaa, otat etäisyyttä. Nopeutat askelia. Pidä kännykkä ladattuna ja helposti saatavilla
Kuulin pari päivää sitten tutultani ikävän sattumuksen, jonka opetus oli se, että vieraan (miehen) seuratessa, ota puhelin esiin ja ole näppäilevinäsi poliisin numero. Fiksu ei kerjää ikävyyksiä.

Pyrkiessäni pari viikkoa sitten Nosturilta keskustaan, juoksin ratikkaan, vedin hupun päähän ja katsoin ikkunasta. Bussipysäkillä odotin muutaman muun kanssa, mutta kaikkein lähimpänä ei-humalaista, noin keski-ikäistä naishenkilöä.

Tällä kertaa mun viereen bussiin istahti mies, josta jo tullessa katsoin että ei hitto, onkohan tuo pahasti humalassa. Pipo retkotti päässä ihan vinossa, takki oli auki, kädessä kaupan muovikassi. Sen edessä olevalle penkille istui sen kaveri, joka alkoi nuokkua väsähtäneen näköisenä. Ja sen vieressä oli tyyppi, joka ei näyttänyt tuntevan sitä, mutta joka silti tempaisi hupusta jos se meinasi kaatua. No tää mun vieressä istuva pisti silmät kiinni, jolloin minä sanoin: "Ihan ystävällisenä neuvona, niin pysy hereillä". "Olen minä hereillä", se vastasi ihan selkokielellä. Sitten se yritti kysellä kaveriltaan, missä jäävät pois. Kaveri selitti jotain, mitä en kuullut. Hyvä, ei ollut sekään vielä nukahtanut. Mutta pipopää ei saanut kaipaamaansa informaatiota. Seuraavaksi se kaivoi jostain nappikuulokkeet ja kysyi multa, haluisinko kuunnella sen kanssa Led Zeppeliniä. Sanoin että kiitos vaan, mutta jään kyydistä ihan kohta. Ois vaan kuunnellut kaverinsa kanssa. Pääsin ehjänä kotiin n. klo 00.45.

Hölmö nainen

Sain sähköpostia kirjastolta. Mua muistutettiin, että erään kirjan palautuspäivä lähenee. Klikkailin kirjaston nettisivulle uusimaan lainaa ja se onnistui helposti, mutta samalla huomasin toisen opuksen kerryttäneen karhumaksuja. Mitä kummaa, mähän palautin tuon kirjan jo kaksi viikkoa sitten.
Mailasin asiasta. Sain kuin bumerangina uuden mailin, jossa vahvistettiin kirjan olevan vielä lainassa. Seuraavana päivänä soitin kirjastoon ilmaistakseni koko jutun omin sanoin. Kirjastovirkailija sanoi käyvänsä tarkistamassa josko löytäisi kirjan hyllystä, ja niinhän se olikin siellä, ihan omalla paikallaan. Tyyppi kysyi multa, millä tavoin olin palautuksen suorittanut. Selitin. Ilmeni, että palautus ei ollut rekisteröitynyt. Virkailija pahoitteli tapahtunutta, mutta mitäpä tuosta, minähän se olin erehtynyt. Minun olisi pitänyt katsoa, mitä palautushihnan ruudulla sanotaan.

Kannatti ottaa selvää. Tiedän ihmisiä joiden on vaikea olla aktiivisia tilanteissa, joissa eivät itse ole syypäitä. Varmuudella.

Eräänä päivänä feissari pysäytti mut ostarilla. Kysyi: "Tuutko säkin tuolta metron suunnalta?" "Miten niin?" kysyin minä. Tyyppi halusi tietää, onko tämä mun asuinaluetta. Veti aasinsillan siihen, että munkin sähkönjakelija on Se&Se. Tyyppi näytti tv:stä tutulta, joten liekö alitajunta sitten käskenyt mua kuuntelemaan kiltisti jätkän myyntipuheen.
Katsoin tilastoja. Myönsin että joo, mielellään mekin kotona maksettaisiin sähkönkulutuksesta vähemmän. Päästin suustani valheen: "Meidän huushollissa puoliso vastaa sähkölaskuista, ja mulla on oma osa-alueeni." Joka tapauksessa, tulin allekirjoittaneeksi uuden sopimuksen uuden yhtiön kanssa. "Sopimus on helppo purkaa soittamalla", tyyppi sanoi.
Kerroin sähköyhtiöstä puolisolleni. Samaan hengenvetoon totesin uuden sähkösopparin olevan turha, koska olin itse päivittänyt olemassa olevan vähän aikaa sitten.
Laitoin kännykän kalenteriin muistutuksen, jotta soittaisin peruutuksesta. En soittanut. Kului viikko, ennen kuin hoidin homman. Että ei se mulle niin helppoa ollutkaan. Mikä huvittavinta, heppu luurin toisessa päässä kuulosti osaaottavalta ja totesi, että ehkä myöhemmin palaillaan astialle. Mitä siihen voi muuta vastata, kuin "Juu-u, ehkäpä."

Mitä opin? En ole maailman pahin ihminen, jos kävelen feissarin ohi sanomalla vaikka, että en ehdi kuunnella. Se säästää todella molempien aikaa.

Mitä tänään katsottaisiin?

Vaimoni kysyy, katsottaisiinko Emmerdalea. Kysyn mielessäni, että ai yhdessä, vaikka sitähän se tarkoittaa. Käytännössä homma menee näin: Hanna etsii Katsomosta Emmerdalen, lempisarjansa, ja minä istahdan viereen. Katson jonkun aikaa, kunnes suustani pääsee kysymyksiä: ai kuka nyt on kuollut? Tappoiko joku sen vai mitä kävi? Vaimo selittää sen mukaan, mitä tietää. Se vastaa pidemmästi jos on katsonut kaikki jaksot, mutta jos joitakin on jäänyt välistä, sekin tyytyy arvailemaan. Vakuutan, että tämä toistuu kerta toisensa jälkeen. Ja minä ihmettelen, miten taas joku on pistetty hengiltä, makaa sairaalavuoteella, tai suunnittelee tekevänsä toiselle kylän asukille kamaluuksia. Sitten joku saa vihiä asiasta, kertoo siitä eteenpäin, ja vaimoni tuijottaa ruutua sen näköisenä, että kas kun ei työnnä nenäänsä ihan ruutuun kiinni.
Minä menetän mielenkiinnon nähtyäni yhden jakson, toista silmäilen suurin piirtein. Alan pohtia omaa tekemistä.
Emmerdalella on taatusti paljon yhteistä kaikkien tunteman Kauniiden ja rohkeiden kanssa. Ehkä ensiksi mainitussa ei ole niin paljon sukuun sekaantumista kuin jälkimmäisessä, mutta jatkuvasti puukotetaan selkään tavalla tai toisella.
Onko koukuttava tekijä odotus siitä, kuka seuraavaksi kärsii ja miten? Vai onko parasta kyläläisten tavallinen yhteiselo?
Minusta on ihan suloista, että puoliso haluaa katsoa omaa sarjaansa seurassa. Valitettavasti en osaa juuri kommentoida tapahtumia muilla tavoin.

Viikonloppuna katsottiin Cheekistä kertova elokuva Veljeni vartija. Minä ehdotin sitä, sillä eräs toinen leffa olisi kustantanut paljon enemmän Viaplayllä. Vaimo yllättyi valinnastani ja minä perustelin, että sehän siitä on puhunut, nyt olisi hyvä hetki. Kyllähän itseänikin kiinnosti nähdä, miten Antti Holma onnistuu kaksoisroolissa. Onhan se hauska näyttelijä, ja kuuntelemani Radio Sodoman jakso nauratti myös.
Leffa alkoi nykyhetkestä, kun Jare istui veneessä managerinsa kanssa. Pian matkattiin menneisyyteen, lapsuuteen, jossa Tiihosen veljekset Jare ja Jere pitivät toistensa puolia ja olivat koulun koviksia. Muutaman vuoden varttumisen jälkeen räppiposse revitteli riimejä housujaan roikottaen, Cheek sai levytyssopimuksen ja lopulta musahommat oli mennä aivan kaiken edelle. Cheekin siihen astinen elämänkaari tuli esitettyä selkeästi, mutta jotakin tökkivää leffassa oli. Puolisoni lopetti katsomisen kesken, ehkä puolivälissä. Itse jäin toljottamaan loppuun, siitähän oli maksettu. Omasta puolestani voin sanoa, että Holma kiinnosti rainassa eniten. Ja jos joku kysyy, niin tiedänpähän, kuka Cheek on ollut. Miinusta annan myös siitä, miten kusipäisen kuvan leffa antaa artistista. Ihan erilaisen, kuin se dokumentti, jossa Cheek valmistautuu Blockfestiin. Olipa totuus mikä hyvänsä, olen nähnyt molemmat näkemykset.

Tuntemattomat

Torstai

Mä kuuntelin Sini Yaseminin biisejä YouTubesta, koska se esiintyis illalla Nosturissa ennen Olavi Uusivirtaa. Sini kuulosti ihan lupaavalta ja aattelin, et ois kiva ehtiä nähdä sitäkin.

Oli helppo mennä Nosturiin, sillä ratikkapysäkiltä oli vain muutaman sadan metrin matka kävellä. Ovella oli lyhyt jono, ja Olavista mainittiin ulkoseinässä.
Menin anniskelualueelle eli baarin puolelle, pyysin lonkeroa. Istahdin tyhjään neljän hengen pöytään, jonka päällä oli tyhjä olutpullo. Selailin kännykkää, mitä muuta voikaan tehdä siinä yksin istuessaan. Kohta pöytään istahti kolmen kopla about mun ikäisiä tyyppejä, ja väkisinkin kuulin niiden keskustelun. Pian nousin lasini kanssa ja sanoin tyypeille, etten tiennyt pöydän olevan varattu ja etten halua häiritä. "Et sä ois häirinny", sanoi ruskeatukkainen nainen. Nousin. Käännyin takaisin noutamaan reppuni selkänojalta.
Sitten tein sen. Rohkaistuin sanomaan, että oikeastaan olis kiva voida istua niiden seuraan, koska oon tullut paikalle yksin. "Tule vaan", sanoi vaaleatukkainen nainen ja teki tilaa. Tyypit kertoi olevansa musiikkilinjalla jossain koulussa, jonka nimeä en enää muista. Niiden linja oli tullut kuuntelemaan Olavia inspiraatiomielessä. Musta se oli ihan mahtava idea. "Mä olin saanu siitä sellasen koviksen kuvan, mutta sehän on ihan tavallinen häiskä!" nauroi Jätkä. "Eikä! Miten siitä voi kuvitella sellasta, kun se on niin jalat maassa," vastasin. Jätkä nauroi kovaa ja korkealta ja siitä päättelin sen aloittaneen illanviettonsa hyvissä ajoin. Se totesikin, että monikohan meinaa mennä perjantaina kouluun.

Ne muijat oli selvän oloisia. Blondi siinä Jätkän vieressä ei sanonut muuta kuin nimensä ja aattelinkin, että pitääköhän se mua ihan tollona, väkisin porukkaan tuppautujana.
Jätkä kiinnitti huomiota mun tatuointiin, jossa lukee onni. "Hähää, miks sulla lukee onni tollasella O´'boyn fontilla?" Me tavallaan väiteltiin siitä mitä fontista tulee mieleen ja se oli tosi huvittavaa. Tyyppi oli niin tosissaan puhumassa omista "leimoistaan", kuten tatuointeja nimitti. Itsehän oon aika kyllästynyt kyseiseen sanaan. Jätkällä oli käärityt hihat ja niiden alta paljastui värikäs käsivarsi, jossa hyppeli muun muassa jokin Pokémon. "Mulla on tällanen. En tiiä ottaisinko enää samaa kuvaa kun oon tän ikänen, mut joskus Pokémonit oli oikeesti siisti juttu. Ja tässä on kans Nindendon ohjain, mut mä en pelaa enää Nindendoa. Ei sillä oo väliä." Mä oisin voinut jatkaa tatuointikeskustelua kauemminkin koska toinen oli niin fiiliksissä, mutta muut oli jäädä pimentoon.
Blondi piti vaitonaisen linjansa vieressä, mutta Brunette sanoi: "Onhan se hyvä jos tatuoinnilla on joku tarina, mut pakko ei oo olla." En tiennyt oliko sillä itsellään yhtään, en kehdannut udella.

Sitten Brunette halusi tietää mitä mä kirjoittelen enimmäkseen, jos kerran oon kirjoittajalinjalla. Selittelin jotain siitä, miten kuuntelen paljon musiikkia ja sitten mun pää alkaa kehitellä omia melodioitaan. "Siitä tiiän, et mun on päästävä kirjoittamaan". Brunette katsoi mua suurilla silmillään ja aidosti kiinnostuneen oloisena meidän aiheesta. Sitten kerroin sille, että oon usein halunnut mennä jonkun porukan jatkoksi vaikka näin keikkaa ootellen, mutta en todellakaan tiennyt, miten se voisi tapahtua. Brunette selitti tekevänsä sitä aina joskus, sillä oli oma tapansa jota valaisi mullekin. Totesi silti, että rohkeuttahan se vaatii.

Lopulta en ehtinyt nähdä Sini Yaseminen settiä ollenkaan, mutta se ei haitannut yhtään. Olin ylpeä osattuani puhua täysin tuntemattomille.

Aamusivut 31.8.

Meillä on koulussa tapana aloittaa päivä niin kutsutuilla aamusivuilla. Tehtävän tarkoitus on vain päästää kirjoittajaminänsä valloilleen, ei varsinaisesti saada aikaan mitään tuottoisaa. Jaan tänne erään aamun kirjoitukset täysin alkuperäisessä muodossa.


Aseta minut korokkeelle
ole niin kiltti
Aseta muiden yläpuolelle,
niin että sinä näet vain minut
Aina ensimmäisenä minut

Muiden suut käyvät,
mutta ei heillä ole asiaa
Heillä ei ole sijaa sinun elämässäsi,
on suodatettava melusaaste

Anna minulle kaikki aikasi,
jotta minulla olisi aikaa
Haluan sinun aikasi tänään ja huomenna,
aina
Katson sitten, jääkö sinulle

---

Mua ei kiinnosta vitun vertaa, miten sulla menee. Olen nähnyt Facebookista, että nyt sinulla on perhe, olet sen saman ääliön kanssa kuin silloin, ja vauva sijaistaa tupakkaa ja oluttuoppia. Oot varmaan onnellinen. Asut samassa paikassa siellä Espoon perällä - missä vitussa - jonne en meinannut löytää, sillä astuin väärään bussiin, joka vei minut väärille teille, ja päädyin puhumaan väärille ihmisille. Tunsin vääriä tunteita ollessani eksyksissä väärässä paikassa, etsimässä oikeasti väärää henkilöä. Tyyppiä. What ever. Mikä sana sattuu sointumaan just sun suuhun, sähän et osaa edes ällää sanoa. Urpo.

Sä sanoit et kaveruuteen - ystävyyteen - miten vaan sä haluut, tarvitaan kaks. Sitähän mä yritin sulle selittää, ja jotenkin sä käänsit mun asian mua itseäni vastaan. Kiitti. Kiitti taas ja kiitti kaikesta. Pakostakin miettii, mitä kaikkee mä oisin voinut tehdä jos en ois tavannut sua ja tutustunut sun vitun typerään, sisälläsi asuvaan hirviöön. Sä sait lääkkeitä - vittu lääkärit määrää niitä, eikä mitkä tahansa tyypit, voitko uskoa - mut sä et halunnut syödä niitä, koska sun mukaan ne turrutti sun oikean olemuksen. Sen takia mä jouduin katselemaan sua sellaisena hirviönä, joita lapset pelkää et niiden sängyn alla on. Mullekin se oli todellista, pääsin näkemään oikein aitiopaikalta, miten toinen voi pimahtaa. Ihme kun sun nätti pääsi ei räjähtänyt sen kaiken angstin voimasta. Ois voinut kuvitella.
Kerrankin sä ihan yhtäkkiä hyppäsit ilmaan, juoksit ovet paukkuen kylppäriin, ja mä ihan oikeasti pelkäsin sun tekevän jotain kamalaa itellesi. Tajuatko sä? Et sä ainakaan silloin ottanut mua huomioon, etkä myöhemminkään pyytänyt anteeksi. Sekopää. Mä olin matkustanut junalla monta tuntia et näkisin sut, jännittänyt paskat housussa et näin sitä taas mennään isolle kylälle ihmisten ilmoille, ja vastassa oli tollanen. Tiiätkö, et kun ihmiset ei tiedä miten kuvailla jotain tyyppiä tai asiaa, ne sanoo että tollanen. Sä oot vitun hyvä esimerkki. Mä tulin tietysti siihen kylppärin oven taakse huhuilemaan, et hei haloo, sano jotain. En muista tarkkaan et vastasitko sä mitään, vai huusitko vaan et mee pois, kaikki on mahdollista, mutta kuten näet, edelleen muistan ylipäätään tämän jutun. Mitä mun ois pitänyt tehdä? Hiimailla sun himassa ja fiilistellä vaan, et voisinko mäkin tottua ison kaupungin elämään? Katsoa telkkua, tai siis sun läppäriltä selata jotain Katsomon ohjelmaa ja venata, että kyllä sä kohta tuut taas normaalina mun luo?

Mä näin, miten riitelit sun tyttö- ja poikaystävien kanssa. Mä n vieroksunut sun seksuaalista suuntautumista hetkeäkään, se oli vaan siisti juttu, mut vittu että niin tytöt kuin pojatkin osaa huutaa. Kirosanoja sinkoili joka suuntaan, mun piti ihan väistellä niitä. Kukaan ei kysellyt silloinkaan et miltä musta tuntuu. Voit arvata, että paskalta tuntui. Oisin halunnut useimpina kertoina lähteä takaisin kotiin, mutta en tiiä oisinko osannut yksin edes lähimmälle juna-asemalle. Joten siinä mä olin ihan jumissa sun ja sun jumien kanssa.

Jännä, miten voi aluksi ihailla toista niin paljon ja pitää sitä about siisteimpänä tyyppinä ikinä, niin että sille tekee mieli sanoa se, mutta sitten tapahtuu jotain, joku piru pääsee mylläämään sun aivoihin, ja sä et ole enää sama. Mä kävin sun luona monet kerrat, ja joo, omasta tahdosta tietysti, mutta mä suunnittelin et mitä vaatteita otan mukaan, mitä evästä syön siellä junassa, kaikki nämä jutut piti miettiä aina uudestaan. Jos et sä pimahdellut, niin olit vaan koneella Irc-galleriassa täysin lamaantuneen näköisenä, kuin sekään ei ois sua huvittanut. Tai katsoit leffaa, jonka aikana mun oli tarve  kääntää katseeni välillä pois päin. Tunsitkohan sä mua kunnolla.
Kun mä kerroin sulle et muutan kohta Helsinkiin, odotin sun olevan tosi iloinen. Et oisit halannut ja hymyillyt, että sittenhän me voidaan nähdä useammin. Mulla oli sellainen fiilis. Petyin kun sä totesit vaan, että okei. Mä kävin sitten sun luona enemmän kuin sä mun luona Helsingissä. Mun kämppä oli aina ihan kaaoksessa ja en mielellään  pyytänyt sinne yhtään ketään, mutta aina ois ollut hyvä idea tavata kaupungilla.

Pian se koko homma alkoi hiipua. Mä kelasin et mä näen paljon enemmän vaivaa kuin sä. Mä kerroin siitä sulle vähän vaikeana, olihan se tietty tosi typerä juttu kaikin puolin, mutta sun piti tietää mun fiilikset. Sä et pahoitellut omaa käytöstäsi. Meidän ystävyys - kaveruus - lässähti kuin sokerikakku, kun uunin luukun avaa liian pian. Niin että kiitti tosiaan. Nyt mulla ei ole koko FB:tä enää, joten sä saat jatkaa typerien kuviesi postailua ihan rauhassa, ja mä elän omaa elämääni levollisesti. Levollisesti, kuin joku vitun prinsessa.

Kehon valtaava jännitys

Mulle oli super iso juttu mennä tänään kouluun. Illalla olin lukenut vielä viimeisimmän koulusta saapuneen mailin, jossa kerrottiin ekan päivän kulusta kirjoittajalinjalla, sekä loppuviikon suunnitelmista. En hermoillut ennakkoon sitä, tulenko toimeen linjani tyyppien kanssa tai miten opin niiden nimet, en ajatellut, tykkäävätkö opettajat mun teksteistä tulevan lukuvuoden aikana. Mua jännitti ihan vaan paikalle meneminen.
Viime opiskelusta on vuosia aikaa, sillä olen välissä työskennellyt toimistosiivoojana. Työpaikalla oon taltuttanut jälleen ujouteni, mutta nyt olen uuden haasteen edessä: on tuotava itseään tykö kirjoittajana ja tehdä sitä palavammalla innolla kuin koskaan. On otettava kritiikkiä vastaan oppiakseen sietämään sitä hyvin ja voidakseen kehittyä, ja mun odotetaan lukevan vastaavasti muiden tuotoksia ja arvostelevan niitä.

Tähän väliin tärkeä pointti: Kirjoitus ei aina kerro sen luojasta itsestään. Tässä blogissa esiin tuodut ajatukset on pääasiassa omiani ja annan kuulla jos siteeraan, mutta kun puhutaan tarinoista ja runoista, minäkertoja on oma asiansa.

Mun jännitys oli suurempaa ja hallitsevampaa kuin pääsykoetilanteessa. Ihan mahtavaa, miten osasin olla siellä niin iloisena ja luottavaisena. Tänään se vaan pamahti päälle kävellessäni metrolle: kainalot hikosivat jo ihan märiksi. Kun istuttiin tiiviiseen luokkaan vieri viereen, mun sydän alkoi hakata ihan hulluna. Odotin omaa esittäytymisvuoroani ja vapisin vähän. Sitten puhuin aika pitkään mutta järjestelmällisesti siitä, mitä kirjoittaminen merkitsee itselleni ja miten olen päätynyt kyseiseen opistoon. Katseeni kyllä harhaili jatkuvasti, vaikka ääni oli kuuluva ja hymyilin.
Ehkä hauskinta päivässä oli se, kun jokainen kertoi vuorollaan omasta jännittämisestään ja millaisista ajatuksista se johtuu. Sitä unohtaa, että muutkin jännittää, asiaa pitää niin henkilökohtaisena. Ei kai se vähene kuin harjoittelemalla. Kyse ei ole pelosta vaan muuten mieltä harhauttavasta olotilasta, joten sen kanssa pystyy elämään tilanteen läpi.

Kylläpä aika rientää

Kuulen aina välillä tuumailtavan, että "Kylläpä se aika rientää", tai "Ai siitäkin on niin kauan." Yksi versio kuuluu: "Tässähän tuntee itsensä vanhaksi", ja sekin viittaa siihen, että huomataan jostakin tapahtumasta kuluneen yllättävän kauan.

Eilen aamulla metrossa huomasin ajattelevani, että niin sitä on tottunut kuulemaan kuulutuksen "Helsingin yliopisto,  Helsingfors universitet". Aiemmin nimenomainen pysähdyspaikka oli  Kaisaniemi.
Tänään HS Metro- lehden kolumnissa puhutaan kyseisestä metropysäkistä ja kerrotaan, että pysäkin nimen vaihdosta on neljä vuotta. Siis JO neljä vuotta. Heti alkaa muistella: mitä mä oon tehnyt viimeisimmän neljän vuoden aikana.

Nyt kun odotan kouluun pääsyä, oon puheessani maininnut entisiä opiskelukavereita. Sitten oon hoksannut, että mä en oo muuten ollut moneen vuoteen yhteydessä niiden tyyppien kanssa. Facebookia vielä selatessani mulla tuli välillä mieleen etsiä joku koulukaveri sieltä, että mitähän se mahtaa duunailla. Mutta moisessa pälyilyssä ei ole mitään mieltä, koska enhän mä enää tunne niitä. En mä tee mitään niillä tiedoilla, joita profiileihin on lisäilty.

Vielä yksi esimerkki ajan kulumiseen liittyen:
Opin pienenä monia iskelmiäkappaleita ulkoa, ja edelleen osaan luritella niitä samoja. Kun Vain elämää- ohjelmassa laulettiin Satulinnaa, tuli elävästi mieleen, kuinka lauleskelin sitä keinussa päivähoitopaikassa.

Kattilallinen makaronia

Käytin riisin loppuun. Se vaan yhtäkkiä oli loppu, vaikka kaapissa on aina ollut basmatia, pitkäjyväistä, joskus erehdyksissä tummaa.
Sitten loppui leipä, jonka paikka on ollut keittiötasolla, pussinsulkijat pyörineet jaloissa. Hapankorput loppuivat. Onhan sekin leipää. Tarkistin: kaapin perällä on avattu näkkileipäpaketti. Ne on niitä pyöreitä, joista en oo koskaan välittänyt. Menee kai nekin vanhaksi, ellei ehdi maistua kaapilta.

No mutta, teen silti helppoa ruokaa, sillä makaronia sentään löytyy. On niin kova nälkä, että kaadan reilusti kattilaan. Tomaattikastiketta tarjoushinnalla, sekaan soijarouhetta. Nälkä lähti.
Kun kerran ruokaa on kattilassa, otan sitä evääksi. Ei tarvitse miettiä.
Syötyäni sitten viisi annosta makaronia kaupan kastikkeella (jossa on runsaasti sipulia) ja soijarouheella, alan olla ruoasta ähkyssä. Tuumin, voisiko siihen keksiä jotakin uutta, millä tuunata?

Opiskelijana kuulin puhuttavan jatkuvasti, että "Kannattaa tehdä isoja satseja ruokaa, jota voi syödä vaikka koko viikon ja tarvittaessa pakastaa." Totesin, että kuulostaa ihan hyvältä idealta. Eipähän tule käytyä niin usein kaupassa ja sitten ostettua heräteherkkuja.
Mutta kun minun kohdalla moinen santsaaminen ei luonnistu. Kyllästyn siinä vaiheessa, kun oon lämmittänyt samaa ruokaa taukohuoneen mikrossa.

Send help.

Myöhemmin: Tykkään tosi paljon pestosta, jossa ei ole yhtään juustoa. Sekoitan kotimatkalla ostamaani punaista cashew-paprikapestoa makaroniin, ja päälle lisään kikherneitä, joiden lientä aion kokeilla leivonnassa. Johan maistuu makaroni erilaiselta, nimittäin oikeasti hyvältä.

Note to self

Älä aloita small talkia. Se ei sovi sulle.

Voi herranjumala:

Se hetki,
kun toinen katsoo sillä ilmeellä
että oliko jotain asiaa

jatkuuko tämä

Vai voinko jatkaa oman elämäni ihmettelemistä

Pakolliset suklaalevyt

Mulle iski eilen se tunne, mitä olin osannut odottaa. Aloin pohtia, mitä oon saanut kesällä aikaan, missä oon pörrännyt ja missä en. Pakko päästä ulos. Lähdin kylille eli kaupungille, minut tuntien Kallioon, joka on mulle eräänlainen magneetti. Samanlaistahan siellä aina on, mutta milloinpa olisin viimeksi eksynyt tarkoituksella vaikka Punavuoreen, jossa on rauhallista ja viihtyisää.
Astuin viimein HelunaShopiin, josta oon puhunut jo ties kuinka kauan. Se ei sattumoisia ole maanantaisin auki, jolloin se on käynyt mielessä. Helunassa on myytävänä monenlaista vegaanista tavaraa, joten sen pitäisi olla suht tärkeä mulle. Ehkä sieltä löytyisi sopiva hiusväri, vähän halvempi kuin Ruohonjuuren hennaväri, jota oon viimeksi käyttänyt. Päivän ostokset olivat Reilun kaupan puuvillasta valmistettu pieni penaali, kirjanmerkki jota oli koristetu kuivatuilla kukilla, sekä kivinen, violetin sävyinen kirjatuki, joka sydämenmuotoisena sulostuttaa nyt olkkarin kirjahyllyä.
Päätin kipaista Karhupuiston lippakioskille, jonka luukulta sain mureapintaista mustikkapiirakkaa sekä raikasta, itsepuristettua appelsiinimehua. Istahdin pienen pöydän ääreen ja luin samalla vasta lainaamaani kirjaa, joka koskee kirjoittamista ja sitä, miksi sitä tehdään ja mitä siitä voi itselle saada. Todella kiinnostavaa.
Yritän saada Helmet-kirjastojen lukubingon täyteen. Enää puuttuu mun syntymävuonna julkaistun teoksen lukeminen. Valitsin alkuperäisen Pinokkion eli Pinocchion.

Palasin kotiin, kun alkoi tuulla enemmän. Alkuillasta vietiin pulloja kauppaan ja kuka arvaa, paljonko niitä oli kertynyt? Todettiin molemmat ääneen, että voi vitsi kun hävettää mennä seitsemän kilisevän kassin kanssa kauppaan, mutta lopulta saatiin siitä hyvästä yli 20 euroa. Sillä maksettiin ostokset. Mainitsin pulloasiasta veljille messengerissä ja nekin sanoivat, että "Kyllä niitä pääsee kertymään". Minusta näytti ihan siltä, että oltaisiin  juuri vietetty meidän häitä ja isommalla porukalla. Hyvä tuuri oli tietty siinä, ettei pullonpalautus piipannut kertaakaan, niin kuin se on ruukannut meidän käydessä tehdä...

Tälle päivää luvattiin ukkosta. Voihan piru. Mä oon odotellut hellepäivinä ukkosmyrskyjä, ja onneksi sellaisilta on vältytty. Mulle tulee taivaan jyristessä tosi turvaton olo, en helpolla pääse siitä pelosta. Kun iltapäivällä alkoi sataa oikein tiheään ja jyrisi muutaman minuutin ajan, otin töpselit irti seinästä ja suljin ikkunat. Kun sitten hiljeni, odotin oikein kovaa jyrinää, johon säikähtäisin. Mutta se olikin siinä. Taivas selkeni, sisällä alkoi kummasti hiostaa. Tuli mieleen, miten lapsuudessa joku naapurin ukko kertoi pallosamaloista eräässä sittemin autioituneessa talossa, ja miten pallosalamat voivat olla arvaamattomia. Voi vaan kuvitella, miten pelkäsin sen tarinan jälkeen, niin pallosalamoita joita en koskaan itse nähnyt, kuin sitä taloa, joka sijaitsi melkein lapsuudenkodin naapurissa.

Kävin hakemassa "pikku kaupasta" kaksi erilaista suklaalevyä, koska en osannut valita, kumpaa himoitsen enemmän. Kun kääreet on aukaistu, kaiken muun tekeminen hidastuu: joko nappaan seuraavan palan, jotta saan jostakin toisesta ajatuksesta kiinni. Olen suklaaholisti. Myönnän. Taas. Mutta nythän sitä voi syödä, kun ei koko levy sula hetkessä mössöksi. Eikö vain?
Tätä teen ollessani yksin kotona ekaa päivää. Tässä kohtaa kesäbloggailua mainitsen puolison lähteneen viettämään kesälomaa toiselle paikkakunnalle. Aloitin aamuni lukemalla Mielensäpahoittajaa ja nauramalla sille ääneen. Saatoin myös lukea ääneen, se auttoi heräämään kunnolla. Nukkumaanmeno oli viivästynyt, koska jotenkin jännitin tätä yksinoloa. Tiedättehän, jännittäjäluonne. Kun tiedän päivämäärät ennakkoon, alan jo suunnitella, mitä mun kannattaisi itsekseni toteuttaa. Aika tuntuu pitkältä ja on vähän outoa, kun ei keskustele kenenkään kanssa kotona, mutta samalla nautin omasta tilasta, jolloin ei tarvitse hötkyillä kotiinpaluun kanssa. Eikä tarvitse nolostua, jos tulee puhuneeksi paljon itsekseen, kuten tapana on. Tai lauleskeltua, kunnes kyllästyy kuuntelemaan omaa ääntään, joka ei osu nuottiin.

Naapuridraamaa

Kirjoitin aiemmin siitä, miten naapurit meluavat myöhään ulkona ja miksi se häiritsee. Melu on vähentynyt huomattavasti, ja olen nukahtanut normaalisti, ikkuna auki.

Sen jälkeen on ilmennyt uusi outo juttu, joka koskee meidän taloyhtiön asukkaita. Nimittäin: tultiin vaimon kanssa huomanneiksi portaiden alla roskasäkki. Se oli visusti kiinni, joten näytti siltä kuin siivooja ois sen unohtanut.
Seuraavana aamuna painoin meidän oven kiinni töihin lähtiessä ja kuulin kerrosta alempana rapinaa. "Ole pliis tuttu kasvo", ajattelin, enkä tullut laittaneeksi valoja. No, mua tuijotti mies erään oven edessä. Menin äkkiä ohi, ei ollut aikaa selvitellä henkilöllisyyttä. Kun palasin iltapäivällä, näin rappujen alla saman jätesäkin, tällä kertaa pengottuna. Mulle tuli fiilis, että tää mies on heitetty himasta ja se on yöpynyt portaiden alla.
Se säkki on ollut nyt ehkä kolme päivää samassa kohtaa, ja sen vieressä on joitakin tavaroita, kuten vähän likainen peitto.
Mikä lie perheriita. Sitten mies on ehkä yöpynyt muualla jonkun aikaa..? Aamulla on ollut aika kuumottava fiilis hypellä kyseisiä rappusia alas, kun oon miettinyt, herätänkö nyt miehen vai onko se edes alhaalla vastassa.

Lähtölaskenta kouluun

Oli hassua saada opistolta maili jossa kysyttiin, mihin osoitteeseen voi lähettää hyväksymiskirjeen. Siitähän mä sain tietää saaneeni opiskelupaikan kirjoittajalinjalla. Olin kahden viikon ajan jokaisena päivänä pälyillyt sähköpostikansiota saadakseni kuulla tuloksista, ja kun viimein kyseinen maili saapui, koko kropan täytti suuri jännitys. Joka kerta sen jälkeen asiasta puhuessani, oon tuntenut samaa jännitystä ja innostusta. En tiedä milloin olisin viimeksi hyppinyt tasajalkaa, ehkä viime vuonna, kun oltiin lyöty lukkoon vihkimispäivä.

Kävin viemässä papereita Kelaan. Argh! Papereita!
Jännittää,
1) miten nopeaa sieltä tulee tuomio mun opintotuesta,
2) miten paljon puolison tulot ja yhdessä asuminen vaikuttaa mun tukiin,
3) miten tulee toimeen ilman säännöllisiä palkkatuloja.

Raha-asiat ei oo tällä hetkellä kovin mielekäs puheenaihe.

Mä oon nähnyt vuosien ajan unia koulusta. Ne on kertoneet yleensä siitä, että olen joko valmistautumassa koulupäivään ja mietin, joko bussi tulee. Usein huomaan bussin jo viilettävän ohi ja kysyn joltain tutulta kyytiä.
Saatan myös istua luokassa ja huomata, etten oo tehnyt läksyjäni, tai etsin asuntolassa huonettani.

Toivoisin todella uneksivani jostain muusta. Ainiin, pari kertaa oon keksinyt nasevat sanat mun koulukiusaajalle. Se on hyvä.

Äänekkäät naapurit

Musiikki peittää tällä hetkellä ulkoa kantautuvat lasten äänet. Jos kuuntelen kuulokkeilla, en kuule mitään muuta.

Syvä huokaus.

Mä en voi kuunnella musiikkia ruvetessani nukkumaan. Joskus teininä jopa opettelin siihen jostain syystä, ja muistan opiskeluaikoina ottaneeni päikkäreitä nappikuulokkeet korvissa. Mutta nyt... Ei.

Mulla on oikeus pitää ikkunaluukkua auki omassa asunnossani, josta maksan vuokraa. Saatan haluta avata ikkunaluukun illalla, jotta makkari viilenee hieman, ja mielellään pitäisin sitä auki yön. Mutta illalla alkaa kuulua lasten mekastus, juuri niihin aikoihin, kun oon painamassa päätä tyynyyn. Pitäisi saada unta, jotta jaksaisin nousta arkena töihin kello 4.00. Se on pirun aikaisin. Näin kesähelteellä suorastaan tuskistun moisesta mekastuksesta, kun oon jo vaihtanut peiton pelkkään lakanaan, vetänyt silmälaput silmille, ja yrittänyt tyhjentää mieleni. Vielä kun saisi hiljennettyä nuo naapurit. Mutta minkäs teet? Hermot palaa, uni ei tule sitten millään. Oon usein valitellut sitä, etten saa kesän kirkkaina öinä unta, mutta nyt mulla ja meillä on tällainen uusi ongelma.
Mä en voi puuttua kenenkään asioihin sanomalla, ettei heidän lasten tarvitsisi heilua pihalla myöhään. Mä en voi huutaa ikkunasta vanhemmille, että menkää muualle touhuamaan. Enhän mä vaikka metrossakaan mene ojentamaan ketään, että hei teidän muksut on liian äänekkäitä. Vanhempien pitäisi itse hoksata asia, ja sanoa pihalle meneville jälkeläisilleen, ettei tarvitse ihan huutaa, kun kaikki kaikuu ylempiin kerroksiin saakka.

Kuinka paloin jälleen auringossa

Tiedättekö sen tunteen perjantaina, kun olette mielestänne tehneet hyvää duunia ja kaikki on ihan alright, mutta sitten jostain ihmeestä saatte aikaan stressiä ja huonon fiiliksen. Tiedätte ettei se olotila johdu itsestä, sille on ulkoinen syy. Mietitte koko päivän sitä syytä, vaikka ettet mahda sille mitään, kunpa mahtaisitte.

Oh well. Lauantaiaamuna ajattelin nukkuneeni ihan hyvin, mutta. En voinut hyvin. Mulla oli tosi kummallinen tunne, sellainen, mitä en osannut selittää puolisolle. Vaimo kysyi mua mukaan rannalle, ja olin alunperin suostunut, mutta nyt makasin sängyssä peiton (tai siis lakanan) alla, unimaski silmillä. Toivoin voivani pitää ikkunaluukkua auki, mutta koskaan ei tiedä, jos naapurin muksu päättää hyppiä tasajalkaa keskellä pihaa juuri silloin. Anyway. Päätä jomotti ihan kunnolla. Kaikki äänet kuulosti isoimmilta kuin tavallisesti. Todellinen HSP-hetki, joka kesti muutaman tunnin. Tavallaan itketti, mutta kyyneleet ei tulleet. Vaimo lähti kotoa. Kömmin ylös, kun tuli nälkä, jomotus katosi joksikin aikaa. Uuden äänen kuullessani pää reagoi taas. Ikkunasta näkyi huima mittarilukema: pitäisi tehdä jotain ulkona.
Syötyäni päätin lähteä käymään ostarilla, oisinpahan edes vähän ihmisten ilmoilla. Jos jokin alkaisi ärsyttää, olisi helppo kääntyä takaisin. Ostin irtokarkkia, ja istahdin penkille syömään niitä ja lukemaan kirjaa. Kirja kertoo takakannen mukaan rakkaudesta, mutta sitä puidaan kahden aikuisviihdemaailman ihmisen kautta. Se ei ole roskakirja, vaan esikoisteos, jossa pohditaan hyvin paljon tunteita ja miksi niitä koetaan. Elämän valintoja ja miten niihin päädytään.

Kohta istuin toisessa puistossa kirjoittamassa muistiinpanoja, jotka koskivat mun tähän asti pisintä tekstiä. (Luovan ihmisen kannattaa pitää muistkikirja aina mukana.) Kirjoitettuani ohuella tussilla viimeisen lauseen ja sille pisteen, palasin kotiin. Istahdin läppärin ääreen ja jatkoin tarinani juonta, kunnes tulin siihen kohtaan, mihin äsken ideoimani lisäys sopisi. Kirjoitin sen hieman eri tavalla, mutta olin tyytyväinen. Naputtelin ehkä pari tuntia. Päänsärky oli poissa. Olin itse auttanut itseäni kuuntelemalla kehoani ja tekemällä jotain mielekästä.

Kävin hakemassa viikko sitten prepaid-netin Ärrältä, mutta sattuneesta syystä en saanut sitä toimimaan omalla pöytäkoneella. Hanna etsi piuhan läppärille, jota ei ollut käyttänyt pitkään aikaan, ja antoi sen käyttööni. Saimme yhdistettyä wlanin läppärille, jota pidän eri huoneessa kuin netin lähdettä. Wlan tarvittiin alunperin android-tv:tä varten. Nyt saan kirjoitella näppäimistöllä ja lisätä runoja suoraan runoblogiini Let me read a poem for you, sekä postata tänne paljon helpommin. Riemuvoitto.

Sunnuntaina lähdin Rastilan uimarannalle mukaan. Metro viiletti about rannan vierestä, joten huomasin sinne hakeutuneen useampia perheitä ja muita rantaleijonia. Olin laittanut uimapuvun päälle, ja oli ilo huomata, ettei se kiristänyt ollenkaan. Itse asiassa, pyysin Hannaa kiristämään olkaimia. Luin uikkarissa ison pyyhkeen päällä Eat pray love- kirjaa (kirja ilmestynyt ennen elokuvaa, koska se on tositarina). Makasin sitten suht pitkän aikaa mahallani silmät kiinni, ja tunsin selvästi, miten hikoilin otsasta ja naamasta, ja hili kirveli silmissä. Kohta kävin suihkun alla viilentymässä. En hoksannut lisätä aurinkorasvaa siinä vaiheessa, joten onnistuin tällekin kesälle polttamaan osan ihosta. Yläselkä oli aika punainen, olkapäät myös, ja mahtavat olkainten raidat oli piirtyneet muuten vaaleaan ihoon. Tänään iho on tuosta kohtaa hellä, Hanna saa hoitaa sitä aloe veralla. Olisin jäänyt työpäivän jälkeen ulos lukemaan, mutta en tohtinut ottaa uutta riskiä palaneen ihon kanssa. Siispä tulin kaupan kautta kotiin, söin Magnum Praline- pikarijäätelön ja ihastuin täysin sen pähkinäiseen makuun. Päivän elokuva oli Safe Haven, ja monday male crush Josh Duhamel. Leffa kuuluu kategoriaan draama/trilleri, joten kokeilin jotakin uutta.

Hullu!

Annan yhden esimerkin aiheesta Kyllä mä pärjään.
Anna-Leena Härkösen eräässä kirjoituskokoelmassa todetaan, että kannattaa olla "hullumpi kuin hullu itse". Tämä tarkoittaa, että jos joku tulee yhtäkkiä öykkäröimään, vastaa samalla mitalla.

Tapauksesta on muutama viikko aikaa. Olin lapannut K-Kaupan kassahihnalle juuresleipäpussin sekä kissan liharuokaa ja raksuja. Takaani kuului: Ostat sitte kissalle enemmän ruokaa kuin itelles. Ajattelin olla reagoimatta mitenkään, sillä kaikesta ei kannata provosoitua. Kysessä oli mulle tuntematon ihminen. Sitten tämä mieshenkilö höpisi: Kuuletko sä? Hä, mitä? Katsahdin mieheen. Se sanoi: Taidat olla hullu, kun sun silmät pyörii tuolla tavalla. Vastaukseni keksin samalla sekunnilla: Sovitaan niin, jos se tekee sut iloiseksi. Katsoin kassatyttöä, mutta ei se näyttänyt mitenkään säikähtäneeltä. Maksoin ja aloin lappaa ostoksiani reppuun. Mies höpötti jotakin itsekseen koskien juuresleipää. Kun mies oli melkein ovella, se käännähti vielä katsomaan ja huusi, että "Taidat olla hullu ämmä! Hullu! Mene hoitoon!" Mä katsoin sitä takaisin, oikeasta kädestä nousi keskisormi pystyyn ja suustani kuului "Kuule mene itse."
Okei, sekunnin verran musta tuntui että tyyppi saattaisi tulla mun eteen puhisemaan lisää, mutta se hävisi näkyvistä. Mulle tuli tarve soittaa kaverille ja kertoa tapahtuneesta. Olin hieman ylpeä itsestäni, koska yleensä en keksi mitään nasevaa sanottavaa oikealla hetkellä, vaan jotakin saattaa tulla mieleen seuraavana päivänä. En koskaan ole näyttänyt keskisormea kellekään tuntemattomalle, ainakaan noin näyttävästi. Kerran näytin keskaria kotona ja senkin tyhmän tapauksen muistan hyvin edelleen.

Päiväni Kalliossa

Mä näin yöllä unta, että hukkasin lompakkoni. Olin siitä tosi huolissani ja hätääntynyt. Tämä skenaario olisi voinut ihan hyvin käydä tänään toteen...

Aamu alkoi lenkillä lähimaastossa. Tunsin, miten aurinko alkoi toden teolla lämmittää.

Parin tunnin päästä: Mulla oli repussa odottamassa 10 postikorttia, joita varten kävin hakemassa postimerkkejä. Postitoimiston tyyppi avasi eteensä kansion esitelläkseen kokoelmaa. Ääni muuttui nyrpeäksi mun todetessa, että terveiseni menevät ulkomaille. Se lätkäisi 10:n merkin setin pöytään ja ilmoitti hinnan kysymättä, olisiko kyseinen mulle mieluinen. Maksoin ja kiitin. Asiakaspalvelunhan ei pitäisi olla niin vastahakoista sitä tekevälle, mutta en sano mitään.
Bussikuskit saattaa kyllä jättää tervehtimättä, vaikka yleisönosastoilla maristaan, että niitä pitäisi työtään tekevinä moikata.

Astuessani sisään Silvopleehen näin buffetpöydän ääressä pisimmän jonon kuin koskaan. Mahassa taisi tuntua jotain, niin innoissaan katselin päivän tarjontaa. Bataattiranskalaisia, kikhernesalaattia, hieman tulista tofupaistosta... Niillä maha tuli täyteen. Onneksi oli istumapaikka ystävällistä naista vastapäätä: se totesi, että ympärillä olevia tuoleja on merkattu varatuiksi takeilla.
Himoitsin raakakakkua jälkkäriksi. Se palanen ei tullutkaan suosiolla lautaselle, vaan vähäsen mureni alapuolella rivissä olevien pullojen päälle. Sori.

Kapusin Porthaninkatua pitkin Kallion kirjastoon. Kaivelin Härkösen ja Statovcin repustani ja laitoin ne palautushihnalle. Samassa innokas kirjaston tyyppi tuli viereen puhumaan, että "Ei siinä hihnalla saa olla muita kirjoja, kato ota tuo yks pois ja sitten piippaat tuon toisen ensin. Se on helppoa." Minä mutisin että joo, tiedän, se vaan sattui olemaan siinä...
Kirjahyllyjen välissä heilutin kättä kuin helleviuhkaa. Nappasin pakostakin yhden Anna-Leena Härkösen kirjoituskokoelman, pyörähdin ympäri ja valitsin yhden ohuen Tuomas Kyrön romaanin.

Astellessani loivaa alamäkeä Viidennellä linjalla näin sumean ikkunan, jonka yläpuolella luki Femma. Osuva nimi, mietin. Menin kyseiseen pieneen baariin ja pyysin 12 senttiä punaviiniä. Istuin tummalle nahkapenkille. Mun oikealla puolella istui mua vähän vanhempi nainen läppäri edessään, vasemmalla kolme vanhukseksi luokiteltavaa, jotka juorusivat keskenään ja selasivat iltalehtiä. Edessä seinään kiinnitetty tv, josta näkyi Kummeleita ilman ääntä; hiljainen musiikki soi taustalla. Luin kolme lukua Kyröstä.
Postasin Instagramiin kuvan viinilasista ja kirjasta. Onhan se eräänlainen saavutus käydä baarissa keskellä päivää. Sen jälkeen huomasin saaneeni jännän mailin. Mua rupesi jännittämään niin paljon, että katsoin parhaaksi poistua kadulle.

Poikkesin kirpparille mutten ostanut sieltä mitään. Vegekaupassa oli tukalan kuuma. Sieltä ostin kokeiluun ravintohiivahiutaleita ja karkkia.
Punaviinissä on se erityinen puoli, että sen jälkeen tekee mieli suklaata. Niinpä poikkesin vielä Kurvissa kaupassa. Suljin repun huolimattomasti mutta pian huomasin asetella ostoksiani paremmin, jolloin lompakko asettui hyvään kulmaan. Mä oon kerran hävittänyt passini siten, että se on päässyt luiskahtamaan lötkömmästä laukusta. Sitä en oo unohtanut.

Kesäloman alku

Heipä hei, päiväkirja. Mulla on ollut varsin tehokas kesäloman alku, ainakin rahan kulutuksen suhteen...

Lauantaina halusin shoppailemaan Itikseen. Mulla oli ihan lista, mitä pitäisi tai olisi kiva löytää, lyhyt mutta kuitenkin. Koska bussi kiiti sopivasti nenän edestä, päätin kävellä suht lyhyeksi arvioimani matkan (eihän pysäkille voi jäädä odottamaan seuraavaa bussia, jos penkillä istuva mies löyhkää kuin ei olisi käynyt viikkoon suihkussa.) Tunsin itseni reippaaksi, vaikka tulikin jano. Ehdin yli puolenvälin matkaa, kun bussi ohitti mut Itäkeskukseen mennessään.
Punakkuusastettani pähkäillen tilasin saman tien kahvilasta raikkaan ja ihanan kylmän smoothien.

Ensimmäisessä vaatekaupassa sovitin mama jeanseja. Kokoa 40 olevat farkut menivät jalkaan mahaa sisään vetäen, mutta niissä ei ois voinut nostaa jalkaa kunnolla. Siispä nappasin saman malliset, seuraavan koon farkut ja ostin ne sovittamatta.
Joissakin vaatekaupoissa oli esillä mulle ihan väärän mallisia vaatteita, joten ne kävelin hetkessä läpi. Sitten bongasin pitkän mallisen, oranssin topin hienolla mandalakuviolla. Toppi oli runsaamman oloinen ollakseen kokoa s, peilin edessä se näytti mulle sopivalta. Astelin topin sekä sukkapaketin kanssa kassalle.

Askartelukaupasta ostin muutaman postikortin, korvisten lukkoja ja tarroja. Juttelin myyjälle, että on kiva haalia värikkäitä kortteja kun kerran harrastan postcrossingia, mutta myyjä totesi vain: niin, ihan nättejä on. Tiedätkö sen tunteen, kun huvittaa avata suunsa jollekin tuntemattomalle kuten kassahenkilölle, ja sitten petyt, kun se ei vastaakaan? Tulee lähinnä mieleen että "Sori, kun yritän olla sosiaalinen. Minä, niin helposti omaan kuoreeni käpertyvä."

The Body Shopissa luki ALE siellä täällä: astuin sisään, tykästyin vadelmaiseen kausituoksuun, ja maksoin yhdestä voidepurkista.

Tulos: en ostanut shoppaillessani mitään, mitä laatimassani listassa luki. Pisteet hetkessä elämiselle.

Kotona vaihdoin heti uudet vaatteet päälle. Ai että kun ne sopivatkin hyvin. Menin vaimon eteen pyörimään, että kato nyt mua.
Kävin läpi mun kaksi korurasiaa. Asettelin korviksiin niitä juuri ostamiani lukko-osia. Heitin pois joitakin epämääräisiä korviksia. Sitten rasiat olivat järjestyksessä. Rasti seinään.

Kirjoittelin postikortteja. Tällä kertaa kirjoitin osoitteita mm. Britteihin, Puolaan ja Intiaan. Pakko käyttää heti uusia tarroja. Oon aika varma, että vielä 20 vuoden päästä liimailen samanlaisia iloisia tarroja, ja tunnen suurta mielihyvää.

Olin hankkinut vaimolle yllätyksiä, mukaan lukien vadelmaisen voiteen. Ojentaessani pussin vaimolle, sain suuren kiitoksen ja suuren hymyn.

Pe 25.5. 2018

Perjantai

Mulla oli perjantaina tilipäivä. Sen kunniaksi kävin ostamassa Itiksen Ruohonjuuresta hiusvärin, kun tukka oli jo kulahteneen näköinen juurikasvuineen. Ostin myös MeineBase- purkin, sillä sitä on kehuttu hyvin monipuoliseksi tuotteeksi. Ehkä mun otsalta häviää sen ansiosta kutiavat näpyt.

Nälän taltutin The Lucky Bastardsin vegehampurilaisella (en muista sen enkun kielistä nimeä) ja kolmesti paistetuilla ranskalaisilla. Tosi hyvää! Hamppari ei ollut liian iso, joten ranejakin kannatti maistaa.

Jostakin vaatekaupasta löysin kesäsukkia. Hanna haki meille jälkkäriksi ihanat jäätelöt Spice Icelta. Sitten Hanna sovitti pyöräilykypäriä ja mä yritin olla makutuomarina (jollekin kypärälle vähän naurahtelin, että ai tuollainen potta).

Kotona sekoitin kaksi pussia hiusväriainetta veteen ja värjäsin tukan huolellisesti. Tökötti muistuttaa mua edelleen hernekeitosta värinsä puolesta, mutta hajuun oon tottunut. Tuijottelin itseäni peilistä kuin itserakkauden valtaamana ja myhäilin tyytyväisyydestäni hiuksiini.

Katsottiin Ruudusta Vain elämää ja Miran jaksot. Veti tunteelliseksi kaikin puolin. Lautturi on mulle PMMP:n tuotannosta henk koht vaikea biisi, koska se alkaa aina itkettää.
Vieläkö Vain elämää- ohjelmaa pidetään itkuohjelmana? Jos miettii että ohjelmaan osallistuvat artistit muistaa biisiensä taustalta jos jonkinlaista tarinaa, ei ole ihmeellistä, että heidän silmät kostuu. Sympatiasta kostuvat muidenkin silmät. Ihminen kun on sympatiaa ja empatiaa kokeva olento. Jos taas katsoja tuntee liian ison palan kurkussaan tai positiiviset tunteet ei välity, kannattaa katsoa jotain muuta.

Ylipäänsä kummastelen, miksi ihmiset valittaa katsomistaan ohjelmista/tubevideoista/muusta itse valitsemastaan sisällöstä. On helppoa sulkea tv ja kännykkä, klikata "seuraava", ja yksinkertaisesti olla kuluttamatta energiaansa valitukseen. Myös silmille hyppivät (caps lock) kommentoinnit voisi jättää väliin ja sen sijaan kommentoida rakentavasti, miksi sisältö ei miellyttänyt. Ilmeisesti on vielä helpompaa olla vaativa katsoja ja kuluttaja.
Oon nähnyt muutaman "luetaan vihakommentteja"- videon YouTubesta ja hymähdellyt tubettajan kanssa. Kaikenlaista nekin saa kuulla.

#fangirl

Pikku lauantai, klo 20.45

Olen parhaillaan menossa Kuudennelle linjalle keikalle: Olavi Uusivirta juhlii Minä olen hullu- levyn 10-vuotispäivää.
Keikan alkuun on tasan tunti. Oon tosi hyvä myöhästelemään, olipa kyseessä tuttu tai tuntematon paikka. Nyt lähdin liikkeelle hyvissä ajoin, sillä alkuperin keikan kerrottiin alkavan puoli tuntia aiemmin.

Kohta:
Okei, tää paikkahan on varsin intiimi. Kävelen paikan läpi ja musiikki soi super isolla, hälinä ympärillä on sen mukaista. Jään seisomaan johonkin, heti tulee illan hujoppi eteen. Ei saa pitää hajurakoa. Vaihdan pari metriä oikealle.
Sound check. Ihana Leijona aloittaa omaa settiään. Jotkut näpyttää kännyköitä niska kumarassa ja olen yksi niistä. Pliis, olkaa kilttejä mulle. Mä otin päikkärit tän vuoksi, koska en ymmärtänyt juuri mitään maailman menosta.

Keikkalista on julkaistu jo Instagramissa normaalista poiketen. Vau! Tätähän vois tehdä muulloinkin..? Minä olen hullu- levyn biisien jälkeen tullaan kuulemaan pari uutta biisiä. Saa nähdä ehdinkö itse kuulla ne, sillä on tuijoteltava metroaikatauluja.

EDIT: Hei ne kaks viimeisintä kappaletta oli levyltä aikanaan pois jätettyjä! Mitämitä! Mä olin niin onnellinen varsinkin Mariasta, että pidättelin itkua. Törkeän kova ja ihana.
Kun käännyin pois, pojat sanoivat että voisivat soittaa vielä jotain. Mun oli mentävä (juoksin Sörnäisten metrotunnelissa), mutta toivottavasti muut nauttivat.

Hameongelma

Mun piti tsempata itseäni jotta sain puettua hameen ekaa kertaa tänä kesänä. Rakastan vihreää polvipituista hamettani, jonka kangas on sen verran paksua, ettei se lepata tuulessa. Oon pitänyt sitä mustien legginsien kanssa, mutta legginsit voi olla Suomenkin kesässä tukalat. Omistan muutaman toisistaan erilaisen hameen, joten ne ansaitsevat tulla pidetyiksi.

Mun inhokkikohta itsessäni on pulleat reidet. En ajattele niitä kotona, mutta muualla kyllä. Niissä on appelsiini-ihoa ja uutuutena polvitaipeessa venymäarpia. Ihan normaaleja juttuja, joita naiset pyrkivät hävetessään peittelemään. Sellaiset jalat mulla sattuu kuitenkin olemaan. Millaiset sulla on?

Viime kesänä Kreikassa pidin kokouikkaria. Halusin pulahtaa veteen, niin suolaiseen meriveteen kuin turvalliseen altaaseen hotellilla. Pulikoiminen kuului olennaisena osana matkaan, kun auringossa porotti parhaimmillaan +50 lämpöastetta.
Helteen raja meni rikki niin että paukkui, ja se tarkoitti auringonottoa uimapuku päällä.

Nautin lomastani ja nautin hameestani, niin kuin kuuluu.

Rakas päiväkirja,

En oo päivittänyt kuulumisiani ja ajatuksiani tänne lähes vuoteen. Siihen on kaksi syytä:

1) Mulle ilmestyi tietty kynnys postailla aitoja fiiliksiäni blogiin sekä ladata kuvia Facebookiin ja Instagramiin, koska muutkin kuin mut kunnolla tuntevat ystävät näkevät niitä ja voivat muodostaa oman mielipiteensä. Rupesin huolehtimaan, että mitä jos mun pitää hulluna sensuroida kaikkea. Ei sillä että eläisin mitenkään holtittomasti, vaan että jos mulle sattumalta koittaisi harmaampi päivä ja kokisin helpotusta purkaa tänne, niin mahdollisesti joku saisi musta oudon kuvan. En välittäisi selitellä. Kyseessä on mun henkilökohtainen blogi, jonka sisällöstä vastaan itse.

2) Oon kokenut, että mun blogipostauksissa toistuu tietyt aiheet. Koska kirjoittaminen on mulle tärkeä asia enkä halua runojenikaan kuulostavan samanlaisilta, halusin ottaa etäisyyttä bloggailuun ja palata tuuletetulla päällä. Siinä vierähti sattumalta 352 vuorokautta.

- Emilia