Jouluni maalla

"Nyt en kaipaa mitään muuta kuin rauhaa"
 Uniklubi - Hetki hiljaisuutta

Olipa kerran jouluaatto, suklaajuhla. Emppu vietti päivää perinteiden mukaan:

 Omasta metsästä haettu kuusi tuoksui hyvältä. Sinne ripustettiin sekä vanhoja koristeita...

...että joskus koulussa itse tehtyjä, jotka on toki ihan mahdottoman kauniita!

Olin ylpeä, että leivoin piparkakkuja (ja että vain ensimmäinen erä paloi).

Mamma paistoi kinkun. Ja tulihan se "nyt Empullekin kinkkua lautaselle!"- vitsi joulupöydässä. Olisin voinut lyödä vetoa, että Jakehan sen sanoo :D Olisin voittanut.

Herra Veelu hyppäsi pöydälle poseeraamaan ja esittelemään valoja. Kynttilöitähän ei täällä uskalla polttaa, ettei kissojen hurvattomat hännät niihin satu.

Sain lahjoja, eli olinkin ollut kiltti! Tässä päässäni on mamman kutoma pipo sekä Juholta & Hannalta saamani muki, jossa on kisujeni vauvakuvat ja kokonimet (Eelis Aukusti ja Oscar Onni).

Kummiltani sain hauskat pupukorvikset, lakusuklaata (kelpaa vaihteluksi perinteisemmälle suklaalle) sekä luomudeodoranttia.

Joulun ajan pelituokiota aloittaessa oli eräs muuttuva tekijä...

...Monopoliakin haastoin veljet pelaamaan. Aina on ollut huono tuuri, mutta välillä täytyy yrittää uudestaan! Tässä kohtaa mulla olikin kaikista eniten rahaa, mahtavuutta. Myönnän olevani hieman vahingoniloinen.

Heidän korkeutensa Perttu intoutui leikkimään hiirellä. Tällaisten petojen kanssa täytyykin olla jo varovainen: sain parikin laastaria sormeen :D

Oscaria kiinnosti niin kuusi itse, että oksilla roikkuvat pallot. Rauhallisempi Eelis katseli vierestä.

 Kaiken kaikkiaan olin mielissäni lomastani, hengähdystauosta. Täytyy vielä sanoa, että Helsingissähän lunta ei ole juuri ollut, on satanut heti pois kun on maan saavuttanut. Joten ihan mukavaa, että Pohjanmaalla on valkoista.

Lupaukseni vuodelle 2014

Kiitän.

Kirjoitan lisää,

mutta puhun ymmärrettävästi.

Teen kirjastosta itselleni tärkeän paikan,

ja uskon siellä haaveeseen.

Otan selvää, minkä väriset silmäni oikeasti on.

Olen hölmö silloin, kun se on sallittua

(mutta en toistele asioita).

 Lainakuva:weheartit.com

Junailuni kahden kissankopan kanssa

"Ovet ovat meitä varten että tullaan ja poistutaan"
Jenni Vartiainen - Junat ja naiset

Tänään on päinvastainen fiilis verrattuna viime postauksen fiilikseen. Stressi on ollut väistämätön kun on pitänyt hoitaa useita asioita, että sais joululoman onnistumaan. Siis mistä alkaen tyypit alkaa varailla junalippuja joululomalle? Olen uusi tässä asiassa, ja tuntuu, että kantapään kautta tulee tämäkin opittua.
Soitin VR:n asiakaspalveluun saadakseni varman tiedon vapaista lemmikkipaikoista tietylle välille. No, ihanan ystävällinen miesääni tutkii aikoja, ja lopulta tärppää: saan varatuksi huomiselle, perjantaille, yöjunasta istumapaikan Pohjanmaalle. Matka kestää kaksi tuntia normaalia pidempään. Paikka on mahdollisimman kehno, sillä se on käytäväpaikka, ja siinä on kaksi vieruskaveria, ja jokaista vastapäätä on vielä paikat. Mielikuvassani kissat valvoo koko yön haistellen muiden eläinten hajuja, niiden, jotka kokee olonsa epämukavaksi junassa.

Lemmikittömät ehkäpä ajattelisivat tässä kohtaa, että on niiden helppoa matkustaa, kun tarvitsee huolehtia vain omat laukut. Voisinko sitten viedä kissani hoitoon lomani ajaksi? On olemassa eläinhoitoloita, mutta ne on liian kalliita mun lompakolle. Sitä paitsi valitsemani vaihtoehdon ansiosta tiedän koko ajan missä pikkupojat on, ja että niillä on kaikki kunnossa.
Paluupaikkaa hakiessani netin kautta huolestuin uudemman kerran: täyttä on, totta kai. Mutta kävin sitten rautatieasemalla kyselemässä, ja tästä lähtee kiittävät terkut kyseiselle asiakaspalvelijalle, koska se kävi läpi monta junaa. Siten sain paluulipun vähän väljemmästä kohtaa vaunua.
VR:lle voisin lähettää vielä sellaista palautetta, että jos olisi mahdollista päivittää nettisivuja ahkerammin.


Jatkoa 21.12. Klo 18.53
Kissat huomaavat aina, kun otan kopat esille. Menevät muka piiloon, ja mua alkaa hermostuttaa, ehditäänkö ajoissa asemalle. Vähän ne osoittavat mieltään mouruamalla, mutta se loppuu taksin lähtiessä pihasta. En viitsi edes yrittää kuljettaa kissojani julkisilla kulkuvälineillä, koska varsinkin viikonlopun aikaan ne on aika täynnä. Taksikuski kysyy, mihin kohtaa hän pysäköi, ja neuvon jäämään rautatientorin kupeseen, mahollisimman lähelle portaita. Portaat ylös, heti oikealla on ovi, jonka takaa lähtee kaukojunat. Hymyilevä junasiivooja avaa mulle oven, kiitän.
Odotteluaikaa on vielä 20 minuuttia, mutta juna saapuu jo viiden minuutin päästä. Ihmiset alkavat kävellä sen viereen, ja minä menen myös, jotta saisin kissat pois siitä hälinästä. Alan nostaa koppia yksi kerrallaan junan portaalle, kun takaani ei hetkeen tule ketään. Eteen tulee hankala ovi, jonka sitten joku taas avaa mulle, jotta saan kopat perätysten kannettua kapealle käytävälle. Toisen kopan kantokahva irtoaa, pyydän tätä auttajaa odottamaan hetken. Löydän paikkani käytävän puolelta. Jalkatilaa mulle ei juuri jää, mutta pidän kantokoppia mieluummin lattialla kuin otan syliin, koska sitten saan paremmin pengottua laukusta eväitä jne.

Koska kyseessä on yöjuna, pyrin nukkumaan paljon. Uni jää kuitenkin niin sanotuksi koiran uneksi, kun kanssamatkustajat, ihmiset sekä lemmikkinsä, aiheuttavat välillä ääntä. Sitten sinne saapuu puolessa välissä perhe, joka höösää isojen laukkujensa kanssa, ja jokainen muu siinä katsoo, että perhe saa asetuttua aloilleen. Nillä on kaksi kissankoppaa mukana, toinen on niinkin suuri, että sinne mahtuisi molemmat mun kissoista. Jotta en ärsyyntyisi enempää, yritän kirjoittaa tästä matkustajajoukosta jotakin. Totean kuitenkin olevani liian väsynyt ajattelemaan mitään luovaa. Luen mieluummin novellikirjaa hetken, mutta laitan kuulokkeet korville omaa rauhaa halutessani.
Eelis ja Oscar on hiljaa koko matkan. Välillä kurkistelen miten ne voivat; Eelis näyttää kuuntelevan jatkuvasti, ja Oscarista en saa selvää, näyttää satunnaiselta mustavalkoiselta möykyltä.

Kello neljän aikaan mainitsemani perheen äiti kysyy multa, milloin ravintolavaunu aukeaa taas. En
osaa vastata. Nainen ei osaa kuulemma nukkua näissä penkeissä, kun niitä ei voi säätää. Kerron, että mulle ehdotettiin makuupaikkaa kissoineni, mutta vapaita sellasia paikkoja ei ollutkaan. Nainen iloitsee, että voi kysyä itse makuupaikkaa tulomatkalle. Juttelemme hetken kissojen kanssa junailemisesta. Se ei naisenkaan mielestä ole aina helppoa, varsinkaan näin pitkällä matkalla. Yksi hänen kissoistaan juttelee lähes koko matkan ajan, mutta ei kuulosta kuitenkaan aggressiiviselta. Sitä vain tylsistyttää. Vaunussa matkaavat koirat nukkuvat emäntiensä sylissä.
Jäädessäni pois, tämä nainen auttaa mua nostamalla koppani vuorotellen ulos, kun otan ne ulkopuolella vastaan. Kiitän ja toivotan hyvää loppumatkaa. "Kiitos, samoin sulle." Kenkäni kastuvat heti siinä loskassa, jota on enemmän kuin Helsingissä. Äiti on vastassa asemalla, ja lähdemme samantien ajamaan kotia päin. Autoilu on haastavaa sohjon takia, kyseisiä teitä ei ole aiemminkaan aurattu tarpeeksi. Perillä kissat saavat heti makupaloja rauhallisen kököttämisen ansiosta. Menen nukkumaan, ja herään vasta myöhään iltapäivällä.


Lainakuvat: weheartit.com

Vireessä

Olin onnellinen viimeksi tänään.

Sydänääniä mielen vireeseen.

Viimeisin uneni

Ilmoitin tänä aamuna töihin, että mulla on ikäviä flunssan oireita, jatkuvat eilisestä pärskinnästä. Jatkoin nukkumista noin tunnin, jonka aikana näin monta pientä unta. Niistä parhaiten jäi mieleen tällainen:
Asuin aivan jossain muualla, kuin hektisessä Helsingin keskustassa. Ajattelin, että mun kissoilla on mukavasti tilaa temmeltää pihalla, ja että varmasti nauttivat vapaudesta. Seurasin niitä siinä, kunnes tulikin huoli. Huusin jollekin tutulleni, että kissat täytyy saada kiinni, ennen kuin ne karkaa. Sain Oscarin (mustavalkoinen, kiiltäväturkkinen) syliini, mutta siinä hetkessä se muuttuikin ihmislapseksi. Se oli pieni poika, mustat tuuheat kiharat. Se painoi otsansa polvea vasten ja tuntui ajattelevan, että miksei saa leikkiä enää. Musta tuntui pahalta asettaa tiukkoja rajoja, ja taisinkin jäädä siihen pojan viereen pohtimaan, että miksi teen niin.
Psykologinen uni?

Tällä hetkellä Oscar-kissa pomppii pitkin kämppää. On juuri syönyt, mutta sitä kiusaa pieni rasia, jossa on namupaloja. Kantaa sitä suussaan :D Annan kisuille loput namut ja lähden Terveystalolle.

Lainakuva: weheartit.com

Karvalapset

Kissani on saaneet tänään toiset nimet:

Oscar Onni ja Eelis Aukusti

Kun Eelis on vaativalla tuulella, se sanoo "au au!" Rupesin kutsumaan sitä välillä Aukustiksi.

Toiselle sitten rimmaa Onni, joka sattuu lukemaan käsivarressani.

Hupsua päivänjatkoa!

Baking dreams, eli ravintolapäivä

"Mutta mitä sil on väliä, on satumainen lauantai"
Zen Café - Lauantai


Tähtityttö pyysi mua avukseen viime lauantain Ravintolapäivään. Kyse on muutaman kerran Helsingissä järjestettävästä jutusta, johon kuka tahansa voi osallistua kokkauksineen.

Perjantaina autoin ystävääni ruokakaupassa, kun etsittävänä oli pitkä lista aihesosia. Kävipä niin, että suunnattuamme kämpille päin, huolettoman pakkaamisen vuoksi kassiin alimmaiseksi nostettu maitopurkki hieman räjähti. Ystävällinen kanssakulkija huomautti tästä ystävällisesti. Havaitsimme taakse katsoessamme, että pitkin katua menee pitkä, valkoinen vana. Rupesimme nostelemaan ostoksia kadulle, ja muutamaa pakkausta piti kuivata. No, perille päästyämme Tähtityttö sanoo unohtaneensa ostaa jotakin. Minä kipaisin lähimarkettiin. Taisinpa naurahdella, että tokihan sitä pitää jotakin kommellusta sattua, kun on niin paljon muistettavaa yhdellä kertaa.

Tähtitytön maalaamassa paperikyltissä luki Baking dreams.

Leipomista ja ruoanlaittoa rakastava Tähtis aloitti noin sadan kuppikakun leipomisen aikaisin lauantaiaamuna. Niitä oli yhteensä viittä eri makua, ja makeisiin tuli tuorejuustokuorrutus. Minä laahustin Punavuoreen puoli kymmeneksi, ja aloin askarrella apuna lattialla ja pinota rasioita kasseihin.
Myyntipöytien ja aputuolien roudaaminen lähipuistoon oli ihan kiinnostavan näköistä, sillä niin pyörä kuin kädet oli täynnä kantamuksia. Löysimme mestan aurinkoisimman kohdan (lapsilleen herkkuja ostaneen asiakkaan mukaan). Ihmisten oli helppo bongata meidät siitä polun vierestä, jonka toisessa päässä oli kuulemma toinen leivospiste.

Tee lämmitti koko kehoa päivän päätteeksi. Kyllä tuolla alkoi palella parin tunnin seisomisen jälkeen, ja pohdin ääneen, että jalassa oli väärät kengät kosteaa maata ajatellen.

Mua on aina vähän ahdistanut rahankäsittely, koulun luokkaretkikassan kerryttämisestä lähtien. Lähinnä siksi, että matikkapään pitää toimia nopeaa, ja osata antaa oikea summa takaisin. Mielestäni pärjäsin ihan hyvin, ei ainakaan tullut mitään paniikkia. Silloinkin kun Tähtis oli hakemassa lisää myytävää ja meille käsineitä, seisoin siinä hymyilevänä. Englanninkieli takkusi vähän, enkä edelleenkään hoksaa, mitä on tuorejuusto enkuksi. Hauskin asiakas kysyi, että mikä niistä leivoksista on paras, ja kävi sen nautittuaan ostamassa toisen samanlaisen. Huikkasi leivos ilmassa, että "hyvää on!"
Kun saatoin pitää tauon, jonotin vegekojulla mehevää hampurilaista. Lopulta siinä olikin niin reilusti kastiketta, että kourassa ollut loppu oli levetä naamalle. Mutta maukasta oli, ja kiinnostaa nähdä tulevienkin ravintolapäivien tarjontaa.

Lopetimme noin kolmelta. Kamppeet kasattiin, vietiin takaisin kämpille ja purettiin kasseista. Totesimme, että saimme uuden kokemuksen lisäksi hyvän saldon, ja siitä inspiroituneina haimme noutoruokaa, karkkikaupasta suklaata, ja Alkosta punaviiniä yhteistä hengailua varten. Makuunista vuokrattiin vielä joku vanhempi elokuva kolmella eurolla. Johan siinä olo muuttui raukeaksi; aikainen herätys plus täydelliset herkuttelut. Hyvä päivä.
Kiitos muuten kuvista!

Mun lempipaikka

"Rainy days are yours to keep"
The Rasmus - Sail away

Helsingissä vietetään pitkää syksyä, kun jossain muualla Suomessa höpötellään jo lumesta. Oon ollut mielissäni lumettomuudesta, mutta joka päiväinen vesisade toisaalta latistaa fiilistä. Ja joka paikassa täällä tuntuu tuulevan. Anoin muuten palkatonta joululomapäivää, että saisin silloin rauhoittua valkoisella Pohjanmaalla. Peukkuja sille!

Kun pääsin tänään töistä, päätin harrastaa hyötyliikuntaa kävelemällä himaan. Koska olin muistanut ottaa kameran laukkuun, sain kuvattua Ravintola Sipulin edessä olevan pikku Rakkauden sillan, sekä sydänkuvion yhdestä seinästä.
Muistutus: Helsingissä on toinenkin lukkosilta, siellä "vanhassa osassa."

Kirjoitin Tytille tekstarin: "Mun lempipaikkoja on venesatamat. Istun Halkolaiturilla ja huomaan, miten mieli rauhoittuu, vaikka selän takana menee liikennettä. Tästä katsottuna kaikki talot on eri värisiä, ja veneillä on kivoja nimiä, esim. Uitto ja Päivänsäde. Mukavaa päivää tänäänkin :)". Tytillä oli eilen synttäripäivä, lämpimät onnittelut tätäkin kautta!
Joka kerta kulkiessani kyseisen alueen läpi ajattelen kokevani onnea ja tyyneyttä. Tuijotan, kun vesi keinuttaa pieniä veneitä ja kuuntelen, kun miehiä astelee isompien kansilla.

Etummaisen veneen nimi on Päivänsäde. Mainitsen sen runossani Halkolaiturilla poika.

> Iltalaulu

Syystuuli piirtää tytöksi tunnistettavat ääriviivat Eiran rantaan. Kasvoissa räpsähtää auki hieman uupuneet silmät. Ne silmät ovat heijastaneet valoa luoden uusia polkuja jalkojen juureen, mutta nyt on aika seisahtua. Puhdas ilma tyynnyttää sisällä kyteneen murheen, jota vastaan on käyty useita taisteluja. Tähän saakka mieli ja sydän ovat liittoutuneina uskaltaneet niin kovin paljon, nuoreen ikään katsottuna.Hänellä on yllään huolellisella neuloksella valmistettu paita, jonka hieman liian pitkät hihat ovat jo likaantuneet. Samaa märkää hiekkaa on otsassa sekä leuan päässä. Olkoon huolimattomuus sallittua nyt, kun tyttö etsii päättäväisyyttä jokaisen kannon ja suuren kiven alta.

Itse asiassa etsinnät voikin lopettaa nyt, sillä kyynelkanavat alkavat juuri umpeutua. On keskityttävä hengittämään puhdasta ilmaa, ja luotava kiintopiste merenpinnalle, josta laivaliikenne on jo vähentynyt. Syksynpunaiset huulet tapailevat sävelmää, jonka isä opetti joskus varjoleikkien ohessa.
Milla muistaa edelleen selvästi, kuinka varjolinnut irtautuivat seinästä ja kantoivat nokassaan nuotteja tummuvassa huoneessa. Isä keksi sävelmään joka kerta uudet sanat, mutta pieni tyttö osasi aika hyvin arvata niitä ennalta. Millan saatua muutaman sentin lisää pituutta niin tutkiviin jalkohinsa kuin luonnonvaaleisiin hiuksiinsa, isä vaelsi rajan taakse. Linnut pysyivät omenapuun oksilla ja katonharjalla, eivät enää karanneet sisälle. Lapsuuden sävel muutti asumaan tytön muistilokeroon, mutta ei tohtinut tulla sieltä ulos. Sen sijaan suihkussa kyllä laulatti, omat runot kun eivät juuri erottuneet muiden korviin tiheän solinan lomasta.

Eiran rannassa laulu irtautuu hellävaraisen rantatuulen kannateltavaksi. Selän takana koiranulkoiluttajat keskittyvät rauhoittamaan omaa alkuiltaansa takinkauluksia nostellen. Millan mieli tuntuu keventyvän, ja sydänkin voi sitä mukaa hyvin. On kyse oman tilan ja ajan ottamisesta. Vain harva ystävä on kuullut Millan elämän kipeimmästä käännekohdasta, eikä sen purkaminen uudelleen olekaan samanlaista muiden kesken.
Siinä missä silmien kiintopisteeksi tavoitettu majakka on ajoittain yksinäinen, niin myös ihminen on, mutta vain ajoittain.

Luuranko

"Laulaa laulujansa hän"
Herra Ylppö & Ihmiset - Nokkostähti

Soundi on arvioinut levyn neljällä tähdellä, ja kirjoittaa lempparibiisistäni näin: "Ylpön lyriikoista esimerkiksi Tulipäähippiäinen pitää yllä elämänmakuista suhdekerrontaa, mutta tällä kerralla myös runollisempi teksti irtoaa."

Kiitos tästä levystä. Suomalainen rock (ja melankolia) voi hyvin.

Lainakuva: soundi.fi

Harjoitus 7

Tunnista minut

Se alkoi lokakuun ensimmäisenä. Jotenkin se onnistui yllättämään, ihan niin kuin aina edellisinäkin kertoina. Kylmä saartoi minut ja halusi kyteä minussa, luissani. Mieleni muuttui äkkiä haikeaksi siinä sateen alla. Mutta siltä ei voinut välttyäkään. Ei surulta, eikä lumisateelta.
Talvi oli koittanut jo kukkuloiden toisella puolella, ja sitten joku vain päätti, että nyt hän haluaa sen meidän kaupunkiimme. Ensimmäiset merkit havaittiin keskustorilla. Naapurini eläkeläisrouva luuli silmiensä valehtelevan, kun havaitsi laukustaan pilkistävien ruusujen muuttavan väriään punaisesta siniseen. Hän nosti vahvasankaiset silmälasit nenälleen katsoakseen uudelleen. Terälehdet saivat siinä silmänräpäyksessä kohmeiset reunat, ja rouvan sormet alkoivat palella. Hänelle tuli kiire kavuta kotiin.
Minun piti kiittää, mutta unohdin. Rouva piti minulle ovea auki, kun hakeuduin myös sisätiloihin lämmittelemään. Hän näki tyhjenevän katseeni oven sulkeutuessa, mutta ei sanonut mitään. Hän vain hymyili, mitä suupieliensä kankeudelta vain kykeni. Hänen laukkunsa vetoketju oli jäänyt auki, ja sinisten ruusujen kimallus osui verkkokalvoilleni. Rouva katosi asuntoonsa. Osasin kuvitella, kuinka hän sitten nosti ruusukimpun syliinsä ja piti sitä aarteenaan, vaikka kukinnot eivät olleet enää lämpimiä ja syvänpunaisia.

Minä olisin halunnut hymyillä. Katsoin ikkunasta, kun pienet linnut painelivat jaloillaan kuvioita hankeen. Kellotornin viisarit liikkuivat samaan tahtiin, kuin aina ennenkin. Aikaa oli kulunut jo, mutta minä vain odotin. Ei se viima, joka koetteli arpiani, vaan ne muistot, jotka yhä uudelleen herättivät minut keskellä aamuyötä. Yritys olla ihminen ihmisenvaistoineen, mutta toisaalta tarve luoda nahka uudelleen.

Kirpeänä lauantaina naapurin rouva laahusti jälleen torin poikki. Minua vihloi alaselästä, mutta tällä kertaa en antanut sen näkyä. Rouva nyökkäsi minut nähdessään, oli kiireisen näköinen nytkin. Seurasin jäätyneeseen maahan muodostuneita kolhuja ja pohdin, mistä ne pienet linnut aina ilmestyvät. Ja mitä jos en koskaan enää voisi olla oma itseni tässä tutussa kaupungissa.
Lunta satoi lisää, vaikka sitä oli kertynyt jo kattojen täydeltä. Sitä oli olkapäillä ja kengänkärjissä, mustien lyhtypylväiden päällä. Häntäni oli kasvanut näkyvästi, mutta se pysyi piilossa pitkän takkini alla. Olin pistänyt merkille, ettei se pitänyt kylmästä. Talvi kuului minulle silti yhtä paljon, kuin muille kaupunkilaisille. Sopeuduin omalla tavallani asuntoni takkatulen ääressä.
Sinä iltana takkani todella loimusi. Tunnustelin suomujani, jotka olivat eri väriä ihoni kanssa. Mutta ne olivat pehmeitä, vaarattomiakin, vaikka ei minusta tuntunut vieläkään aivan omalta. En ollut enää moneen viikkoon tuntenut kyynelten kosteutta silmäkulmassani, mutta en myöskään lämmittävää iloa poskillani. Minusta oli tullut itselleni vieras.

Viikkoa myöhemmin kukkuloiden toisella puolella sijaisevassa kaupungissa vastaanotettiin minun kirjoituskoneellani allekirjoitettu kirje: "Rakas ystävä. Anna minulle voimia silloin, kun jalkani eivät jaksaisi kantaa minua. Luo minuun uskoa, että taivaan pumpuliset pilvet liikkuvat huomennakin, niin kuin kellotornin viisarit liikkuvat. Ennen kaikkea, suo minulle iloa ja kirjoita takaisin."

Lainakuva: weheartit.com

Harjoitus 6

Ojenna minulle kätesi

Löysin Olavin ullakon lattialta vanhojen vinyylien saartamana. Hän piteli kädessään yhtä ja katseli sitä tarkkaan. Poika oli saanut itsensä rauhoittumaan, hiljentämään kumman kaiun mielessään.
Jäin nojaamaan siihen ovelle ja pysyin aivan hiljaa. Tunsin syyllisyyttä toisen puuhien tarkkailusta, mutta olin ollut jo jonkin aikaa huolissani. Olavi oli pikkuveljeni, jonka päälle oli siroteltu ylimääräistä energiaa. Jotakin kimaltelevaa keijukaispölyä, jota meistä muista ei havainnut. Nyt sitä pölyä kimalteli ullakon täydeltä, niin että pimeä oli lakannut olemasta pimeää.
Koko talomme kuului olevan hiljainen. Vanhemmat olivat menneet jo nukkumaan aikaisten aamuvuorojensa vuoksi, ja uskoneet Olavinkin käpertyneen jo peiton alle. Isosisko Stella oli aiemmin päivällä tekstannut jäävänsä yöksi poikaystävänsä luo. Minä olisin nyt vastuussa pikkuveljestä, mutta en malttanut keskeyttää häntä vielä.

Vinyylejä oli paljon. Nyt ne järjestäytyivät aakkosten mukaan ullakon lattialle Olavin kontatessa edestakaisin. Hän luki kansitekstejä puoliääneen sormen osoittaessa jokaista kirjainta vuorotellen.
Hänellä oli ollut vaikeuksia oppia lukemaan, opettajan mukaan erityisluokan ovi oli jo avautumassa. Tämän kuultuani koulusta kotiutuessa, olin heti etsinyt kaikki värikkäät palikat syliini, pudotellut ne olohuoneeseen ja auttanut Olavia tavaamisessa. Sen aikaa, kun tämä oli malttanut pysyä aloillaan.
Äiti toppuutteli kotiin soittelevaa opettajaa, kun samaan aikaan kotiopetus oli käynnissä. Äiti tuhahteli lopettaessaan puheluja, ja kertoi sitten isälle kummastelevia terveisiä. Olavin sanottiin rikkovan luokan ilmapiiriä. Muu 3B oli kuulemma yllättävänkin rauhallinen, mutta "Yksi ylivilkas lapsi erottuu joukosta". Kotona koulureppu sai aina kyytiä, kun sitä heiteltiin nurkasta toiseen. Lopulta äiti tai isä nosti sen ja pyysi poikaa viemään huoneeseensa.
Äidin silmien alla oli nähty useammankin kerran tummat pussit. Hän keitti aamuisin vahvat kahvit ja meikkasi vasta matkalla töihin. Stellan mielestä isässä ei näkynyt väsymyksen merkkejä, mutta pari kertaa tämä oli polttanut tupakkaa takapihalla. Tumpit oli jätetty maahan kuin ajatellen, että ne vielä peittyisivät nurmen sekaan.

Siinä se istui edelleen sormenpäät pölyyntyneinä, pikkuinen iltatähti. Hän alkoi haukotella, ja näytti jo, kuin hän aikoisi oikaista siihen nukkumaan.
- "Kop kop", huhuilin ja koputin ovenpieleen. Olavi säpsähti katsomaan suuntaani.
- "Mitä sä täällä yksin valvot?"
- "Ei saa säikytellä", hän sanoi tiukkaan sävyyn. Astelin hänen viereensä ja kyykistyin.
- "Mennäänpä nukkumaan. Et saisi valvoa näin myöhään, vaikka huomenna ei olekaan koulua," pyysin rauhallisesti. Mutta poika ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi kerätä vinyyleistä pinoa ilman kansia.
- "Äiti ja isi luuli sun olevan jo sängyssä. Kai sua väsyttää?"
Odottelin reaktiota. Mykkäkoulukin on eräänlainen suojautumiskeino. Aloin itse kerätä vinyylien kansia pöydälle, jonka päältä hämähäkki laskeutui polvelleni. Hypähdin taaksepäin ja huitaisin kahdeksanjalkaisen kauemmas.
- "Eikö sua yhtään pelota olla hämärässä?" kysyin.
- "Ei. Mutta jos sua pelottaa, niin sun pitää jättää mut rauhaan".
Yritin selittää, että vanhemmat kyllä huomaisivat, jos olisimme väsyneitä seuraavana päivänä.
- "Tuskin ne huomaa mitään, kun eihän ne oo koskaan kotona", totesi veli. Ahaa, pääsinköhän viimein ongelman ytimeen. Vanhemmat työskentelivät molemmat firmassa, josta oli juuri irtisanottu paljon työvoimaa. Siksi heillä oli nykyään enemmän kiire kuin aiemmin. Somaa, että isä oli kiinnittänyt äitiin huomiota tämän aloittaessa samalla työpaikalla, mutta sitten keskustelut ja ongelmat olivat siirtyneet sieltä kotiin.
Olavi potkaisi seinää mutta katui sitä samantien, kun varpaisiin alkoi koskea. Huomasinko tosiaan vasta nyt surumielisuuden hänen kasvoiltaan. Vedin veljen itseäni vasten ja halasin häntä. Tunsin hihani kostuvan pienistä kyynelistä, jotka olivat peräisin pettyneistä silmistä. Minun teki pahaa nähdä pikkuveli surullisena. Tällä kertaa se ei johtunut vanhempien määräyksestä vähentää television katselua, vaan jostain isommasta.
Se halaus oli pitkä, mutta toivottavasti turvallisen tuntuinen veljeni mielestä. Tiesin, että minun täytyisi jutella Stellan kanssa. Jospa hän kutsuisi poikaystävänsä vaihteeksi meille. Voisimme pitkästä aikaa pelata Muuttuvaa labyrinttiä, lämmittää kaakaota kattilassa ja herkutella vaahtokarkkien kera.
- "Mennäänkö nyt alas, niin peittelen sut?" kysyin Olavilta. Hän nyökkäsi vastaukseksi. Kädestäni pidellen hän laskeutui alas vintiltä. Ja niin avasin hänen peittonsa, ja hän kapusi mahdollisimman lähelle seinää.
- "Ootko sä huomenna kotona?" kuulin vielä kysyttävän vaimealla äänellä, kun hiivin sulkemaan ovea.
- "Joo, huomenna me leikitään koko päivä", sanoin ovesta tulvivassa himmeässä valossa.
- "Hyvää yötä".
- "Hyvää yötä". Viimeinen kyynel kuivui pojan otsakiharaan. Ovi sulkeutui, viimeinen valo sammui.


Lainakuvat: weheartit.com

Harjoitus 5

Tuo tuoksu asunnossamme

Oikeastaan tiedän, miten minulle tulisi käymään vuoden loppuun mennessä. Joutuisin ikävöimään jälleen, vaikka kuinka vannoisin itselleni, etten tahtoisi. Se olisi kuin eräässä kappaleessa: "Sinä lähdit Pariisiin, sanoit olevasi onnellinen". Ja minua ei odottaisi kotona enää kukaan. Jäisin aamulla makaamaan sänkyyni ja miettimään, miksi minun täytyy kokea sellaista. Vannoisin, että se olisi viimeinen kerta, viimeinen päivä, kun tuhlaan kaikki ajatukseni toiseen.

"Ennen uutta unta soitat sittenkin". Henri pitäisi minun numeroni. Hän ei tajuaisi, että minuun sattuu, vaan olettaisi meidän olevan edelleen ystäviä. Ystävyydestä se alkoi, mutta päättyisi teennäiseen hymyyn. Se olisi totuttelukysymys, sillä olen vältellyt moista teennäisyyttä kuin pahan ilman lintuja. Joskus ne sanomattomat sanat ovat niitä merkitsevimpiä. Kyllä kai sen katseestakin näkee, että jotakin on tapahtumassa. Mutta ei, sitä on niin helppoa lähteä ovesta ulos. Tähän mennessä hän on aina palannut.

Mitä sitten tarkoitan vuoden lopulla, niin Henri on usein maininnut haikailevansa tutkimusmatkalle jonnekin kauas ja pian. Se on ollut sellainen heitto jääkaapin ovessa roikkuen. Minä olen kuunnellut kahvinkeittimen porinaa alkuillan ramaistessa, kun hän on palannut juoksulenkiltään nälän yllättämänä. Nojatessani tiskialtaaseen hän on sulkenut jääkaapin oven kuin olisi unohtanut, mitä on etsimässä. Sitten painunut suihkuun tuijotukseni niskassaan.

"Sen nimi on liian paljon ja liian myöhään." Mielikuvitukseni on herännyt oikein kunnolla, kun C-rapun kirjapiirin keskustelut ovat lähteneet joka kerta rönsyilemään pitkin seiniä. Kun yksi naapuri on kehottanut minua löytämään enemmän yhteistä aikaa, toinen on kärjistänyt parisuhteen kiroja. Kotona olen saattanut sulkea kirjan ja pohtia, miksi emme Henrin kanssa juuri käsittele vakavia aiheita. Sormeni ovat valinneet pikanäppäimillä Pauliinan numeron, jotta saisin vielä yhden näkökulman päivän pohdinnalleni.


Tässä minä kuuntelen kirjoituspöytäni ääressä, kuinka tuuli humisee 1960-luvulla asennetuissa ikkunoissa. Käykö se tuuli nyt hänen hiuksissaan ja tuo uuden tuoksun asuntoomme palatessaan. Onko hän edelleen minun tyhjä kankaani, johon sommittelen värejä ja tunnetiloja. Minä tahdon olla sitä hänelle.

Lainakuva: weheartit.com

Piste.

"Huutakaa buu, elämänne helpottuu"
Herra Ylppö & Ihmiset - Buu


Rakas päiväkirja. Pitkästä aikaa teen itselleni jotain todella oikein.

Mulla on ollut tosi naiivi tapa venailla juttuja ja ihmisiä. Nyt pistän pisteen tälle venailulle. Hoksasin tämän kuullessani muutamalta tutulta, että ne järjestävät tarkoituksella enemmän omaa aikaa, koska arki koostuu yleensä kiireestä.
Tapanani on ollut ajatella, että seurassa kaikki on kivempaa. Mutta viihdyn myös yksin. Nyt mulla on tarve todistella sitä itselleni.

Yksi tärkeä selvitettävä juttu on, että missä menee henkilökohtainen rajani tekstin tuottamisessa. Olen kirjoittanut muutaman niin kutsutun kirjoitusharjoituksen suoraan tänne blogiin ihan näyttääkseni itselleni, että saan niitä aikaan halutessani. Ja muutkin saavat lukea niitä vaikka iltapuuhien lomassa. Mulla on erilaisia ideoita aina jollain paperilla tai omassa muistissa muhimassa, mutta kaikista ei saa rakennettua runoja.

Haaveilu täytyy keskittää seuraavaksi johonkin sellaiseen yksityiskohtaan, joka on toteutettavissa mun omilla voimavaroilla.

Lisäksi haastan itseni lenkkeilemään jokaisena päivänä tällä viikolla, 30-60 minuuttia kerrallaan. Nyt maanantaina kävelin Kalliossa ja Kalasatamassa. Tällä kertaa mukana ei ollut kelloa, koska halusin lähinnä tunnustella, milloin väsymys ja kyllästyneisyys hiipii kehoon.

Muuten, korjasin tätä postausta miljoona kertaa saadakseni rakennettua selkeitä lauseita. Kyse on kuitenkin päätöksistä, jotka saavat oloni hyväksi ja jotka haluan jakaa.

Lainakuva: weheartit.com

Kameran tyhjennystä

"Räkänokat rannoilla roikuttiin"
PMMP - Kesä -95