Lähtölaskenta kouluun

Oli hassua saada opistolta maili jossa kysyttiin, mihin osoitteeseen voi lähettää hyväksymiskirjeen. Siitähän mä sain tietää saaneeni opiskelupaikan kirjoittajalinjalla. Olin kahden viikon ajan jokaisena päivänä pälyillyt sähköpostikansiota saadakseni kuulla tuloksista, ja kun viimein kyseinen maili saapui, koko kropan täytti suuri jännitys. Joka kerta sen jälkeen asiasta puhuessani, oon tuntenut samaa jännitystä ja innostusta. En tiedä milloin olisin viimeksi hyppinyt tasajalkaa, ehkä viime vuonna, kun oltiin lyöty lukkoon vihkimispäivä.

Kävin viemässä papereita Kelaan. Argh! Papereita!
Jännittää,
1) miten nopeaa sieltä tulee tuomio mun opintotuesta,
2) miten paljon puolison tulot ja yhdessä asuminen vaikuttaa mun tukiin,
3) miten tulee toimeen ilman säännöllisiä palkkatuloja.

Raha-asiat ei oo tällä hetkellä kovin mielekäs puheenaihe.

Mä oon nähnyt vuosien ajan unia koulusta. Ne on kertoneet yleensä siitä, että olen joko valmistautumassa koulupäivään ja mietin, joko bussi tulee. Usein huomaan bussin jo viilettävän ohi ja kysyn joltain tutulta kyytiä.
Saatan myös istua luokassa ja huomata, etten oo tehnyt läksyjäni, tai etsin asuntolassa huonettani.

Toivoisin todella uneksivani jostain muusta. Ainiin, pari kertaa oon keksinyt nasevat sanat mun koulukiusaajalle. Se on hyvä.

Äänekkäät naapurit

Musiikki peittää tällä hetkellä ulkoa kantautuvat lasten äänet. Jos kuuntelen kuulokkeilla, en kuule mitään muuta.

Syvä huokaus.

Mä en voi kuunnella musiikkia ruvetessani nukkumaan. Joskus teininä jopa opettelin siihen jostain syystä, ja muistan opiskeluaikoina ottaneeni päikkäreitä nappikuulokkeet korvissa. Mutta nyt... Ei.

Mulla on oikeus pitää ikkunaluukkua auki omassa asunnossani, josta maksan vuokraa. Saatan haluta avata ikkunaluukun illalla, jotta makkari viilenee hieman, ja mielellään pitäisin sitä auki yön. Mutta illalla alkaa kuulua lasten mekastus, juuri niihin aikoihin, kun oon painamassa päätä tyynyyn. Pitäisi saada unta, jotta jaksaisin nousta arkena töihin kello 4.00. Se on pirun aikaisin. Näin kesähelteellä suorastaan tuskistun moisesta mekastuksesta, kun oon jo vaihtanut peiton pelkkään lakanaan, vetänyt silmälaput silmille, ja yrittänyt tyhjentää mieleni. Vielä kun saisi hiljennettyä nuo naapurit. Mutta minkäs teet? Hermot palaa, uni ei tule sitten millään. Oon usein valitellut sitä, etten saa kesän kirkkaina öinä unta, mutta nyt mulla ja meillä on tällainen uusi ongelma.
Mä en voi puuttua kenenkään asioihin sanomalla, ettei heidän lasten tarvitsisi heilua pihalla myöhään. Mä en voi huutaa ikkunasta vanhemmille, että menkää muualle touhuamaan. Enhän mä vaikka metrossakaan mene ojentamaan ketään, että hei teidän muksut on liian äänekkäitä. Vanhempien pitäisi itse hoksata asia, ja sanoa pihalle meneville jälkeläisilleen, ettei tarvitse ihan huutaa, kun kaikki kaikuu ylempiin kerroksiin saakka.

Kuinka paloin jälleen auringossa

Tiedättekö sen tunteen perjantaina, kun olette mielestänne tehneet hyvää duunia ja kaikki on ihan alright, mutta sitten jostain ihmeestä saatte aikaan stressiä ja huonon fiiliksen. Tiedätte ettei se olotila johdu itsestä, sille on ulkoinen syy. Mietitte koko päivän sitä syytä, vaikka ettet mahda sille mitään, kunpa mahtaisitte.

Oh well. Lauantaiaamuna ajattelin nukkuneeni ihan hyvin, mutta. En voinut hyvin. Mulla oli tosi kummallinen tunne, sellainen, mitä en osannut selittää puolisolle. Vaimo kysyi mua mukaan rannalle, ja olin alunperin suostunut, mutta nyt makasin sängyssä peiton (tai siis lakanan) alla, unimaski silmillä. Toivoin voivani pitää ikkunaluukkua auki, mutta koskaan ei tiedä, jos naapurin muksu päättää hyppiä tasajalkaa keskellä pihaa juuri silloin. Anyway. Päätä jomotti ihan kunnolla. Kaikki äänet kuulosti isoimmilta kuin tavallisesti. Todellinen HSP-hetki, joka kesti muutaman tunnin. Tavallaan itketti, mutta kyyneleet ei tulleet. Vaimo lähti kotoa. Kömmin ylös, kun tuli nälkä, jomotus katosi joksikin aikaa. Uuden äänen kuullessani pää reagoi taas. Ikkunasta näkyi huima mittarilukema: pitäisi tehdä jotain ulkona.
Syötyäni päätin lähteä käymään ostarilla, oisinpahan edes vähän ihmisten ilmoilla. Jos jokin alkaisi ärsyttää, olisi helppo kääntyä takaisin. Ostin irtokarkkia, ja istahdin penkille syömään niitä ja lukemaan kirjaa. Kirja kertoo takakannen mukaan rakkaudesta, mutta sitä puidaan kahden aikuisviihdemaailman ihmisen kautta. Se ei ole roskakirja, vaan esikoisteos, jossa pohditaan hyvin paljon tunteita ja miksi niitä koetaan. Elämän valintoja ja miten niihin päädytään.

Kohta istuin toisessa puistossa kirjoittamassa muistiinpanoja, jotka koskivat mun tähän asti pisintä tekstiä. (Luovan ihmisen kannattaa pitää muistkikirja aina mukana.) Kirjoitettuani ohuella tussilla viimeisen lauseen ja sille pisteen, palasin kotiin. Istahdin läppärin ääreen ja jatkoin tarinani juonta, kunnes tulin siihen kohtaan, mihin äsken ideoimani lisäys sopisi. Kirjoitin sen hieman eri tavalla, mutta olin tyytyväinen. Naputtelin ehkä pari tuntia. Päänsärky oli poissa. Olin itse auttanut itseäni kuuntelemalla kehoani ja tekemällä jotain mielekästä.

Kävin hakemassa viikko sitten prepaid-netin Ärrältä, mutta sattuneesta syystä en saanut sitä toimimaan omalla pöytäkoneella. Hanna etsi piuhan läppärille, jota ei ollut käyttänyt pitkään aikaan, ja antoi sen käyttööni. Saimme yhdistettyä wlanin läppärille, jota pidän eri huoneessa kuin netin lähdettä. Wlan tarvittiin alunperin android-tv:tä varten. Nyt saan kirjoitella näppäimistöllä ja lisätä runoja suoraan runoblogiini Let me read a poem for you, sekä postata tänne paljon helpommin. Riemuvoitto.

Sunnuntaina lähdin Rastilan uimarannalle mukaan. Metro viiletti about rannan vierestä, joten huomasin sinne hakeutuneen useampia perheitä ja muita rantaleijonia. Olin laittanut uimapuvun päälle, ja oli ilo huomata, ettei se kiristänyt ollenkaan. Itse asiassa, pyysin Hannaa kiristämään olkaimia. Luin uikkarissa ison pyyhkeen päällä Eat pray love- kirjaa (kirja ilmestynyt ennen elokuvaa, koska se on tositarina). Makasin sitten suht pitkän aikaa mahallani silmät kiinni, ja tunsin selvästi, miten hikoilin otsasta ja naamasta, ja hili kirveli silmissä. Kohta kävin suihkun alla viilentymässä. En hoksannut lisätä aurinkorasvaa siinä vaiheessa, joten onnistuin tällekin kesälle polttamaan osan ihosta. Yläselkä oli aika punainen, olkapäät myös, ja mahtavat olkainten raidat oli piirtyneet muuten vaaleaan ihoon. Tänään iho on tuosta kohtaa hellä, Hanna saa hoitaa sitä aloe veralla. Olisin jäänyt työpäivän jälkeen ulos lukemaan, mutta en tohtinut ottaa uutta riskiä palaneen ihon kanssa. Siispä tulin kaupan kautta kotiin, söin Magnum Praline- pikarijäätelön ja ihastuin täysin sen pähkinäiseen makuun. Päivän elokuva oli Safe Haven, ja monday male crush Josh Duhamel. Leffa kuuluu kategoriaan draama/trilleri, joten kokeilin jotakin uutta.

Hullu!

Annan yhden esimerkin aiheesta Kyllä mä pärjään.
Anna-Leena Härkösen eräässä kirjoituskokoelmassa todetaan, että kannattaa olla "hullumpi kuin hullu itse". Tämä tarkoittaa, että jos joku tulee yhtäkkiä öykkäröimään, vastaa samalla mitalla.

Tapauksesta on muutama viikko aikaa. Olin lapannut K-Kaupan kassahihnalle juuresleipäpussin sekä kissan liharuokaa ja raksuja. Takaani kuului: Ostat sitte kissalle enemmän ruokaa kuin itelles. Ajattelin olla reagoimatta mitenkään, sillä kaikesta ei kannata provosoitua. Kysessä oli mulle tuntematon ihminen. Sitten tämä mieshenkilö höpisi: Kuuletko sä? Hä, mitä? Katsahdin mieheen. Se sanoi: Taidat olla hullu, kun sun silmät pyörii tuolla tavalla. Vastaukseni keksin samalla sekunnilla: Sovitaan niin, jos se tekee sut iloiseksi. Katsoin kassatyttöä, mutta ei se näyttänyt mitenkään säikähtäneeltä. Maksoin ja aloin lappaa ostoksiani reppuun. Mies höpötti jotakin itsekseen koskien juuresleipää. Kun mies oli melkein ovella, se käännähti vielä katsomaan ja huusi, että "Taidat olla hullu ämmä! Hullu! Mene hoitoon!" Mä katsoin sitä takaisin, oikeasta kädestä nousi keskisormi pystyyn ja suustani kuului "Kuule mene itse."
Okei, sekunnin verran musta tuntui että tyyppi saattaisi tulla mun eteen puhisemaan lisää, mutta se hävisi näkyvistä. Mulle tuli tarve soittaa kaverille ja kertoa tapahtuneesta. Olin hieman ylpeä itsestäni, koska yleensä en keksi mitään nasevaa sanottavaa oikealla hetkellä, vaan jotakin saattaa tulla mieleen seuraavana päivänä. En koskaan ole näyttänyt keskisormea kellekään tuntemattomalle, ainakaan noin näyttävästi. Kerran näytin keskaria kotona ja senkin tyhmän tapauksen muistan hyvin edelleen.