Kissan reviiri

Kissa hyrisee sohvannurkassa. Näyttää aivan siltä, kuin se olisi pultattu siihen kiinni.

Ei saa sanoa hyristä, se on kehräämistä ja kehrääminen on kaunista ääntä, jota kissa tuottaa tuntiessaan mielihyvää esimerkiksi ihanaa, pehmeää sohvaa kohtaan.

Eikä kissaa ole pultattu kiinni, näethän itsekin, kuinka se vaihtaa asentoa kellahtamalla kyljeltä toiselle, tai paljastaa mahansa. Kissa antaa ihmisen koskea mahaansa siinä tapauksessa, että se luottaa häneen, ja sillä on turvallinen olo hänen kanssaan.

Niin että sohvannurkka on kissalle turva. Se hankaa siihen omaa, tuttua hajuaan, merkitsee paikan omakseen. Omistajansa kiusaksi pudottelee valkeaa karvaansa tummaan sohvaan, ja tämän jälkeen omistajan vaatteet ovat karvan peitossa, mikäli hän erehtyy istumaan samalle paikalle.

Sohvannurkka on turva ihmisellekin, joka tuntee maailmaa laajemmin kuin lemmikkikissa. Ihmisellä on kodin ulkopuolisia suosikkipaikkoja, kuten kahvila kulman takana sekä kirjasto, josta puhutaan vielä uutena, ja jossa ihmiset pälyilevät uutuudenviehätyksissään.

Kissan oma paikka on nimeltään reviiri. Et voi nähdä sen tarkkoja ääriviivoja etkä edes haista niitä omalla nenälläsi, niin kuin kissa haistaa kirsullaan, vaaleanpunaisella, jonka sieraimet haistellessaan nykivät samaan aikaan kuin sen viikset.

Kissa omistaa koko feromonein merkitsemänsä asunnon ja ihminen alistuu tietämättään kissan tahtoon. Sinähän kuitenkin, ihminen, istuudut mieluummin tyhjälle ja puhtaalle, karvattomalle paikalle, eikö vain?

Nouset sängystä, kun kissasi mouruaa makuuhuoneen oven takana ja nousee takatassuilleen raapimaan sitä. Et voi aloittaa päivääsi sisäisen kellosi mukaan, vaan kissasi määrää alusta asti.

Jos oikein muistelet, sitähän valitsit kissasi siksi, että se oli ensimmäinen joka nousi pehmustetun korin laidalle tervehtimään. Jos muistelet vieläkin tarkemmin, huomaat, että kissasi valitsi sinut.

Kun sohva on iltaan mennessä täynnä vaaleaa karvaa etkä saa imuroitua sitä puhtaaksi, rojahdat siihen pitkin pituuttasi. Kissasi tuijottaa huomaamattasi huoneen ovenraossa, kunnes olet asettautunut mukavasti, tulee sitten sohvan viereen, ja hyppää valitsemastaan kulmasta vatsasi päälle. Näin sinä olet paljastanut sille vatsasi ja se ottaa sinutkin reviirikseen, kuuluthan yhteiseen kotiinne.

Kyllä vaimo tietää

Kissat mourusivat jaloissa tänäkin aamuna, vaikka vaimo ruokkii ne aina lähtiessään. "Sillon kun ne oli aamulla mun vastuulla, ruokin ne aivan ensimmäiseksi, jotta vältyin siltä perässä hiihtämiseltä", sanoin vaimolle. Se vastasi: "Mie ruokin vasta, kun oon laittanut itseni kuntoon ja syönyt. Ei ne mun perään samalla lailla katsele."

No johan on kumma, ettei katsele.

Kissaherrat hyppii pöydälle kun minä rouskutan muroja. Nostan ne takaisin lattialle, ja karvat pöllyävät murokulhon reunalle, olipa mikä vuodenaika tahansa. "Ei niitä pöydälle saa päästää, sehän on paha tapa," sanoo vaimo. Minä siihen: "Ei ne niin haittaa, aattelevat varmaan olevansa seuraksi."
Musta tuntuu, että oon täysin kajahtanut kissamuori, ja vaimo pitää tiukempia rajoja ihan syystä.

Eräänä päivänä kun lähdettiin vaimon kanssa kauppaan, oikein luisteltiin ja liukasteltiin paksulla jäällä. Kohta meidän eteen pyrähti pari nuorempaa naisoletettua, ja niillä paistoi paljaat nilkat. Sanoin isoon ääneen, että onneksi tuli laitettua villasukat jalkaan, eipähän palele. Vaimoa alkoi hävettää. Tämä oli mulle huumoria, sitä paitsi musta on epäreilua joutua liukastelemaan nastakengissä, kun nuoret painelee huoletta tennareissaan.

Apua. Mä oon muuten alkanut käyttää sanaa nuoriso.

Syytän nuorisoa monesta asiasta: äänekkyydestä, laiskasta puhetavasta ja huonosta kirjoittamisesta, pipotta, hanskoitta ja vailla hyviä sukkia kulkemisesta talvella.

Vaimo on kulkenut sileäpohjaisissa kengissä koko talven, mutta ei silti kyyristele kaksinkerroin kuten minä siinä vieressä. Noh, se onkin puoli vuotta mua nuorempi.

Kirjoittajalinja: esseeaihio

Mulla oli yläasteella kaveri nimeltään Lilli (nimi muutettu). Se oli Jehovan todistaja, siitä se aina puhui. Asia oli Lillille syy tai veruke monessa tilanteessa, kun sen piti jättäytyä pois jostakin koulun järkkäämästä tapahtumasta tai uskonnon tunneilta. Mä olin vähän kateellinen Lillille, koska en olisi itse halunnut osallistua ussaan. Vielä jälkeenkin päin ajateltuna olisin mieluummin opiskellut elämänkatsomusta, sillä olisin saanut siitä paljon enemmän irti.

Olin Lillille kateellinen myös siitä, että se oli koulun nätein tyttö. Mä en tiennyt vielä tuohon aikaan, että tulisin vielä joskus ihastumaan tyttöön, mutta Lillillä oli ihana, pitkä tukka ja se vaan oli luonnonkaunis. Ei sen uskonto ja äiti oiskaan varmaan sallinut kovin vahvaa meikkaamista, eihän se ois tiettyyn ikään asti saanut ajatellakaan poikia.

Me juteltiin Lillin kanssa pojista aika usein. Musta oli tärkeää raportoida Lillille, kenestä tykkäsin milloinkin. Se kuunteli aina ja oli kiinnostunut, varsinkin silloin, kun luettiin Girls-lehteä ja horoskooppeja, ja Lilli analysoi, mitä mulle vois tapahtua kenenkin pojan kanssa.
Kerran olin ihastunut meidän luokan Juusoon (nimi muutettu), joka asui lähellä Lilliä. Lilli sai idean, että mennään katsomaan Juuson ja sen perheen taloa, niin sittenpähän tiedän tarkemmin, missä se asuu. Ei me mitenkään salaa sitä tehty, kävelty tienviertä kumarassa toisillemme sipisten, vaan Lilli osoitti sormella: tuossa se on, sininen rivitalo. Mä kuvittelin tietysti ensin, osaisinko itse asua rivitalossa. Se oli kaukainen ajatus, sillä meidän talo oli isän rakentama L-kirjaimen muotoinen omakotitalo. Keltaista tiiltä. Seuraavana päivänä koulussa oli tunne kuin olisin ratkonut jonkin mysteerin, ja hihittelin sisäisesti katsellessani Juusoa pulpetissaan.
Juusolla oli rennot lökäpöksyt, huppari ja kauluksen alta pilkottavat puiset helmet. Mäkin halusin olla rento. Analysoin itseäni sillä sanalla, kun kirjoitin teksti-tv:n kirjekaveripalstalle.
Halusin olla myös hoppari, mutta en tiennyt, voiko tyttö olla sellainen. Googletin asiasta. Koska en saanut vastausta, kysyin asiaa Demi-lehden palstalla.

Siihen aikaan koulun pojat kuunteli Eminemiä. Mäkin kuuntelin, vaikken oikeasti tykännyt Eminemin äänestä. Se oli jotenkin pistävä. Nykyään räppärin biisit Stan ja Cleaning out my closet kuulostaa mun korvaan vain etäisesti tutuilta.

Lilli oli myös hoikka. Mäkään en ollut varsinaisesti isokokoinen teini, mutta mulla oli pyöreät posket ja pulleammat reidet kuin Lillillä. Aattelin, että varmaan kaikki koulun pojat on lääpällään siihen. Mun velikin oli, mutta ei siitä sen enempää.

Mä pyöräilin usein kotoa kauppaan sen vajaan seitsemän kilometriä ostamaan Lauantaipussin, mutta Lilli oli usein karkkilakossa. Muistan erään kerran kun kävelin Lillin kanssa Haapaveden keskustassa ja söin lakuja. Lilli pyysi saada muutaman. "Joo, mä oon kyl lakossa, mut sillain, et saan ottaa muilta jos ne tarjoo." Ei vitsit, mä ajattelin, tuollainen lakkoilu voisi onnistua multakin. Hakeudun vaan jonkun herkuttelin seuraan, ja säästän omaa rahaa.
Mun toisella kaverilla oli huoneessaan herkkukätkö. Se tarkoitti koulupöydän laatikkoa, joka oli täynnä erilaisia namuja. Kaverin mukaan laatikko ei päässyt ikinä tyhjentymään, koska se sai jatkuvasti uusia namuja tuliaiseksi vierailta, joita niillä kävi. Mulla ei ollut herkkukätköä, koska sellaista ei ehtinyt kertyä.

Lilli saattoi sanoa, että mun pitää lähteä niiltä, kun niillä alkaa joku kokous. "Jehovan todistajat kokoontuu aina niiden omaan paikkaan, mä en voi ottaa sua sinne mukaan". Ymmärsin, vaikka en ollut perillä ystäväni uskonnosta. Otin pyörän alleni ja pyöräilin sateessa kotiin. Musta saattoi tuntua, että juttu jäi pahasti kesken, mutta Lilli oli tosi tarkka näistä aikatauluista.
Mä en silloin verrannut meidän perheen uskontoa niiden perheen uskontoon, koska mä en varsinaisesti saanut kristillistä kasvatusta. Mä olin pitänyt ala-asteella askarreltua rukousjuttua seinällä ja mä tiesin, millä hyllyllä kotona pidetään isoa Raamattua, ja että sen Raamatun välissä äiti säilytti tärkeitä kuitteja. Mutta ei mun vanhemmat, veljet, tai muut sukulaiset koskaan puhuneet uskonasioista.

Lilliä ei koskaan kiusattu sen "oman jutun", eriävän uskontonsa ja siitä puhumisen vuoksi. Mua kiusattiin, koska en ollut hyvä urheilussa. Ajattelin, että jos mä olisin ollut nätimpi ja joku olisi tehnyt siitä asiaa, kiusaaminen olisi loppunut. Mutta mun rooli oli olla "se hiljainen ja ujo". Mä kyselin aina tyypeiltä erikseen, että "Voitsä olla mun kaa seuraavan välkän?" Lilli ei kysellyt, koska sillä oli aina joku.

Mun parhaat ystävät osa 2

Muutettuani Helsinkiin mulla oli hyvä ystävä, jonka kanssa kävin kotibileissä ja baarissa. Se kuunteli aina räppiä, ja mäkin pistin soittolistalleni Junon biisejä. Mä maksoin meille liput Palefacen keikalle.

Me oltiin tunnettu alunperin netin kautta, mutta tutustuminen kasvotusten sujui helposti. Meidän välillä tuli sitten jotain muutakin, ja mä kutsuin sitä säätämiseksi.

Ystäväni muutettua toiselle paikkakunnalle mä olin ihan rikki. Mua oltiin satutettu, koska ei vastattu tunteisiin ja mä olin viimeinen, joka tiesi ystävän muutosta.

Seuraavan ystävän, jota kutsuin parhaaksi, tapasin samassa työpaikassa. Se tuli mun tilalle erääseen siivouskohteeseen, ja mun tuli näyttää sille paikkoja.

Ystävälläni oli sama elämäntilanne kuin mulla: sekin oli ihan vasta muuttanut pääkaupunkiin. Me sitten sovittiin, että tutustutaan yhdessä uuteen kotipaikkaamme, ja niinhän siinä sitten kävi. Me nähtiin tosi usein, puhuttiin ihan kaikesta. Sillä oli sininen tukka, ja kun se kerran vaihtoi ruskeaan, en tunnistanut sitä Narinkkatorilla.

Mä autoin sitä, kun se osallistui Ravintolapäivään ja myi leipomiaan leivoksia Ruttopuistossa. Me käytiin piknikillä, mä kuuntelin, kun se puhui ompelutöistään ja osallistumisistaan animecon-tapahtumiin.

Sitten ystäväni muuttui. Mä en ymmärtänyt, miksi sen piti saada olla oikeassa kaikessa. Musta tuli varovainen sen suhteen, mitä voisin ystäväni seurassa sanoa ääneen, ja samaan aikaan tuntui, että senkin suhtautuminen muhun muuttui. Me ei osattu olla toistemme seurassa.

Erään toisenkin ystävän kanssa me tutustuttiin työpaikalla, mutta meitä yhdistää eniten yhteinen herkuttelu ravintoloissa.

Eilen mä toivotin ystävälleni hyvää syntymäpäivää, olin leiponut suklaakakun Fazerin ohjeella. Me syötiin kakkua ihan hiljaa ja hymyiltiin, että onpas hyvää ja tuhtia.

Kun me oltiin hetkeksi täynnä, alkoi puheensorina. Puheenaiheet vaihtelivat säästä etunimien merkityksiin ja ystäväni työkuvioihin, mun koulunkäyntiin. Ystäväni suositteli mua eroamaan oppilaskunnasta, kun kerroin, että mä menen kokouksiin aina hyvällä mielellä, mutta lopuksi ajattelen, ettei ketään kiinnosta mun mielipiteet.

Ystäväni puhuu suoraan ja inhoaa mun kanssa samoja asioita. Me innostutaan asioista toistemme kanssa. Me halataan, kun tavataan. Ystäväni on se tyyppi, josta mä kirjoitin viime kuussa. Postaukseen pääsee tästä linkistä.

Ilokseni ja onnekseni voin todeta olevani uudelleen hyvissä väleissä sen ystävän kanssa, johon alunperin ripustauduin liikaa, (kerroin tyypistä edellisessä postauksessani) sekä sen ystävän kanssa, jonka tunsin ensin netistä ja sitten me melkein oltiin kimpassa.

Ystävyys on mulle ikuisuuspuheenaihe. Miksipä en olisi kiinnostunut muiden ihmisten toimintatavoista? Mulla on ollut monenlaisia kavereita ja ystäviä, ja jos välien katkeamisen tai suhteen haalistumisen syy on jäänyt itselleni epäselväksi, oon ihan harrastuksekseni asti pohtinut niitä. Se on tervettä siihen asti, että tulee hulluksi tai päähän alkaa sattua.

Mun parhaat ystävät

Kun mä olin ala-asteella, mulla oli paras ystävä. Me leikittiin pikku koirilla ja nauhoitettiin sitä ystävän huoneessa. Naurettiin ihan kippurassa, kuunneltiin Nylon Beatia ja puhuttiin siitä, kuinka tärkeää on valita oikeanlainen tarrakirja.

Myöhemmin esitin toiveen, että pääsisin ystäväni kanssa samalle riparille. Mutta riparilla me ei oikein puhuttu mitään, vaikka oltiinkin samassa huoneessa. Hieman myöhemmin kirjoitin runon / laulun, joka alkaa säkeellä "Mari sanoo, että lapsuus loppuu".

Ysiluokalla tapasin seuraavan parhaan ystäväni. Se vaan pölähti keskelle liikuntatuntia, kun meillä oli tanssia. Mä en uskaltanut hakea ketään poikaa pariksi, joten kysyin tulevaa ystävääni. Mä vaan päätin siinä hetkessä, että nyt en oo ujo, vaan alan puhua tuolle uudelle.

Musta tuli sen 18-vuotissynttäreiden järjestäjä. Seuraavana päivänä siitä maksoin sille sen ensimmäisen tatuoinnin.

Ystävä oli samassa lukiossa ja meillä oli tavallaan oma porukka. Se oli niin hassua kuulua "jengiin", koska mä olin siihen asti ollut eräänlainen ajelehtija: siihen mennessä oltiin mun suusta oltiin kuultu lukemattomat kerrat lause "Voitsä olla mun kaa välkällä?"

Mä ripustauduin ystävääni liikaa. Parin vuoden päästä ystävä lähetti mulle sähköpostia ja selitti, että sitä oli ahdistanut. Mä ymmärsin.

Seuraavassa koulussa, Haapaveden opistossa, mulla oli hetken aikaa paras ystävä. Se tuli ensimmäisenä päivänä kysymään, tykkäänkö mäkin The Rasmuksesta. Mulla oli kyseisen bändin fanipaita päällä.

Me saatiin yhdeltä toisen linjan opiskelijalta iso nippu Rasmus-julisteita ja jaettiin ne kahden kesken. Ystävä kertoi sen vähän vanhemmasta ihastuksesta, joka oli tulossa samaan kouluun. Kun se tuli, mä kuuntelin ystäväni ihastuneita huokauksia, lohdutin epätoivon hetkinä, maistatin sillä siideriä.

Me lakattiin juttelemasta, kun ystävä lankesi tähän ihastukseensa, ja mä en jaksanut enää katsoa sitä sivusta. Poika ei tehnyt sille hyvää, mutta mua ei kuunneltu.

Espoossa mulla oli ihana ystävä, jolle taisin sanoa, että se kuin sisko mulle. Virhe. Näin ei saisi koskaan sanoa, koska se on vähän sama juttu, kuin yhteisen tatuoinnin ottaminen. Jälkimmäisestä mulla ei ole kokemusta, mutta tarkoitan sitä, että ei voi tietää, jos tämä ihanuus loppuukin ihan yhtäkkiä.

Mä kävin ystäväni luona lomilla. Oli jännittävää matkustaa yksin pitkiä matkoja junalla ja päästä ystävän kanssa bileisiin. Keikoillakin käytiin, Maija Vilkkumaata ja Haloo Helsinkiä kuuntelemassa. Niin ja Ankkarockissa esiintyi Him.

Sen jälkeen mun ystävä muuttui jotenkin passiiviseksi. Kun mä huomautin, että hei, kaveruuteen atrvitaan kaksi, se vain syytti mua takaisin eikä ymmärtänyt mun panostustani.