Kun olin helposti lähestyttävä

Lukeminen yhdistää. Tai no... hei, pitäiskö mun aloittaa jollain muulla lauseella? Etten vaan kuulostaisi ihan kuivalta jo alkuun?

Lukeminen yhdisti minua ja erästa randomia tyyppiä viime viikolla. Odotin metroa Mellunmäessä ja luin seisaaltaan Aaro Hellaakosken runoja. Näin sivusilmällä, kuinka naishenkilö lähti kävelemään lähemmäksi minua, ja miten se vilkuili varovasti suuntaani. Se pysähtyi eteeni, parin askelen päähän, katsoi vielä oikealle ja vasemmalle ja aloitti dialogin:
- Moi. Mitä sä luet? Runojako?.
Mua hieman huvitti tyypin norkoilu, mutta pidättelin liiallista hymyilyä vaikuttaakseni helposti lähestyttävältä. Sellainen mä haluaisin olla. Anyway.
- Joo, Hellaakosken runoja.
- Se onkin aika iso kirja. Näyttää ihan divarin aarteelta tai joltain, sen verran kuluneet kannet.
- Joo, sieltä mä oon tän bongannu. Hieno löytö kyllä. Harvemmin tulee divareissa käytyä, itse asiassa.
Tässä kohtaa metro saapui laiturille. Keskustelu jatkui, sillä nainen avasi suunsa taas sisään pujahtaessaan. Seurasin sitä penkille ja istahdin vastapäätä.

Se halusi tietää, oonko matkalla kouluun, satunko opiskelemaan kirjallisuutta. Kerroin Laajasalon opistosta ja sen kirjoittajalinjasta, joka on auttanut mua tosi paljon.
Mulle tuli vähän tukala fiilis, koska tyyppi silmäili mua puolelta toiselle enkä oikein tiennyt, haluaako se puhua vielä kirjoista vai jostakin muusta.
- Sä taidat olla kissaihminen, kun sulla on noita kuvia, se sanoi tarkoittaen mun mulkosilmäisiä kissatatuointeja.
- Oon mä kissaihminen. Pitäähän sen näkyä.
- "Onni". Onko sulla sen niminen kissa?
- Niin joo toi... no mun toisessa kädessä lukee "ilo". Ne on ihan tommosia positiivisia sanoja, hyviä asioita elämässä.
Nainen katsahti ikkunasta ulos, näytti vähän ujolta ollakseen silti utelias. Samastuin ja siksi varmaan jaksoin käydä keskustelua. Toisaalta, miksi mua ei kiinnostais se, miksi ihan tuntematon tyyppi haluaa jututtaa just mua?

Onneksi nainen palasi takaisin kirjoihin.
- Mä luen parhaillaan tätä, se vetäisi laukustaan jonkun romaanin. Jatkoi:
- Mä en oo hirveesti runoja lukenu, vaikka ehkä pitäis. Enemmänki tätä proosaa.
Halusin esitellä tyypille proosarunoutta, ja nostin repustani Silene Lehdon teoksen Hän lähti valaiden matkaan. Kerroin, että itse tykkäsin siitä kovasti. Nainen kertoi haaveestaan opiskella kirjallisuutta tai kirjoittamista.
- Valitettavasti mulla on niin paljon töitä, et en ehtis opiskelemaan, se huokaisi. Muisti sitten Kriittisen korkeakorkeakoulun, ja minä osasin sanoa, että Kriittisessä opiskellaan vain viikonloppuisin. Tyyppi paljasti osallistuneensa johonkin kansainväliseen kirjoituskilpailuun usemman kerran, ja voittaneensa sen ekalla kerralla. Toivon, että se tulevaisuudessa hakisi johonkin kiehtovaan kouluun.
Saapuessani asemalleni sain vielä nopsan vinkin hakeutua Facebookissa Kirjoittajanloput-nimiseen ryhmään, jossa kirjailijoiksi haaveilevat sekä kirjoittamisesta yleensä ottaen kiinnostuneet voivat keskustella keskenään.

Tänään (jälleen aamumetrossa) tapahtunutta

Luin runoja, tällä kertaa Pentti Saaritsaa. Mun oli tarkoitus saada kirja luettua, jotta voisin palauttaa sen koulun jälkeen. Vastapäiselle penkille istahti nuorimies, joka saman tien huomasi puuhani:

- Hei anteeks. Hei, mikä kirja toi on?

Kun kuulin sanan kirja, tajusin sen puhuvan juuri mulle. Mä menin ihan ujoksi. Tyyppi vaan pelmahti siihen ison reppunsa kanssa ja se näytti äkkiseltään siltä, kuin olisi ollut tulossa vaellusretkeltä tai vastaavalta, missä tarvitaan niin isoa rinkkaa. Taisi sillä olla pesemätön naamakin.

- Tällanen, sain sanotuksi. Tyyppi kumartui lähemmäs nähdäkseen, luki nimen ääneen.

- Julkiset salasanat. Ai, jotain koodausta. Okei.

- Nää on runoja, yritin oikaista, mutta se tuskin kuuli varovaista ääntäni.

- Mä luen tätä, se sanoi ylpeällä äänellä. Kirjan kannessa luki isoilla punaisilla kirjaimilla RAID.

- Ahaa. Näyttää ihan jännäriltä.

- Juu, sellanen tää on, se vastasi ja pisti kirjan reppuunsa.

Tämä keskustelu ei jatkunut sen pidemmälle, onneksi. Tyyppi jutteli kaverinsa kanssa ja ne jäivät pian kyydistä. En ois osannut jutella dekkareista, koska se ei toistaiseksi kuulu omaan repertuaariin. Toisaalta, en ois jaksanut selittää sille tuntemattomalle, etten ole kiinnostunut koodauksesta vähimässäkään määrin.

Mä jäin pohtimaan ton jälkeen, että olisi aika siistiä keskustella vaikkapa Walt Whitmanin Valituista runoista. Pitäisköhän mun ottaa se huomenna kainaloon ja toivoa, että kohdalle osuu seuraava kirjaintoilija?

Iskä ja Olli Lindholm

Huom: Kirjoitettu isäni muistoa kunnioittaen. Sisältää herkkiä ajatuksia.


12.2.2019

Kun mä olin ala-asteella, mulla oli huoneen seinällä rukous. Mä hoin sitä joskus, ihan niin kuin koulussa opetettiin - niin vain kuului tehdä. Uni tuli aina sikiöasennossa, kämmenet toisiaan vasten. Se oli mulle turvallisin nukahtamisasento.
Eräänä aamuna mä heräsin tuon rukouksen alta. Ensimmäinen ajatus oli: missähän iskä on? En tiedä mistä ajatus putkahti päähäni, mutta muutaman minuutin päästä kuulin, etten näkisi isääni enää koskaan.

Mä kirjoitan tästä, koska oon kirjoittaja. Mä oon käynyt samat ajatukset ja muistot läpi monta kertaa ja nyt musta tuntuu, että päästämällä ne ulos mun ei tarvitse miettiä niitä niin paljon.
Mä näen myös, että koska oon aikuinen, haluan kehittää itseäni entistä enemmän, ja yksi tapa on päättää olla vahvempi kuin koskaan. Mun täytyy olla vahva, koska isäni lähti tästä maailmasta 20 vuotta sitten, ja äitini menetin muutama vuosi sitten.

Iskän poismenon jälkeen mua kadutti se, etten ottanut talteen sen Kaija Koo- cd:tä. Tietyistä Kaijan biiseistä kun tulee aina isä mieleen, esim. siitä, missä lauletaan "Minä tiedän sinun aina olevan siellä..."
Isästä muistuttaa myös Eppu Normaalin Tahroja paperilla, mutta se biisi ei sureta.

Tänään iltapäivällä sain kuulla, että Yön keulakuva Olli Lindholm on kuollut. Kävelin vaimon kanssa kotiin kauppareissulta, kun se kysyi, oonko nähnyt uutiset somessa. Tiesin, että se tarkoitti jonkun julkisuuden henkilön kuolleen - välillä tuntuu, että sitä tapahtuu viikoittain. "Toivottavasti syy oli luonnollinen", tuumin.
Nimen kuullessani mulle tuli paha mieli, vaikka en oo kuunnellut Yötä tai tavannut Ollia henkilökohtaisesti. Mutta koin, että yksi isästä muistuttava biisi oli poissa. Siinä lauletaan: "...niin paljon nähtävää maailmaa jää".
Lauleskeliko isä biisiä kotona? Ehkä, en muista, koska olin vielä pieni. Silloin sitä oli niin ymmällään maailmasta sekä siitä, että toinen vanhempi on poissa. Muistan puhuneeni keittiössä ääneen: "Miten isä voi lähteä ennen mummua, kun mummu on kaikkein vanhin?" Äiti piti mua kainalossa ja sanoi, ettei tiedä.

Iskä oli vasta vähän päälle 40.
On hurjaa ajatella, miten paljon maailma on muuttunut tässä ajassa. Iskä ei nähnyt älypuhelimia, ei Fox-tv- kanavaa, Bumtsibumin Marco Bjurströmin kaapista tuloa, Spede Pasasen kuolinuutista, saati Lindholmin Ollin.

En tiedä miten isä olis suhtautunut mun tyttöystäviin tai koulumenestykseen, Suomen ensimmäiseen naispresidenttiin tai kauppojen vegehyllyihin. Oisko se juonut smoothieta aamulla tai kokannut avokadopastaa perheelle?

En muista meidän isästä paljoakaan. Mun työpöydän laatikossa mötköttävä rei´tin kertoo, että isä käytti sitä hoitaessaan firmansa asioita. Se oli nuohooja. Melkein ainut nokikolari, jonka oon nähnyt. Sillä oli likaiset kasvot ja sininen haalari. Se ajoi sinisellä pikku pakulla, jonka kyydissä piti työvälineitä.

Sen tiedän, että mä oon joutunut antamaan maailmalle anteeksi isäni pois ottamisen kerta toisensa jälkeen. Ja itselleni oon antanut anteeksi sen, että oon surrut niin paljon.
Viime vuonna olin töistä poissa yhden päivän, koska en vaan osannut mennä sinne. Koitti tietty aamu ja sen myötä tietyt ajatukset sekä tuska, jonka voi vain toivoa vähentyvän vuosien myötä.

Jos uskoisin taivaaseen, sanoisin, että ehkä tällä hetkellä meidän iskä paiskaa kättä Olli Lindholmin kanssa. Mutta mulla ei ole kaikkivaltiasta jumalaa. Mä uskon ihmisten hyvään tahtoon, siitä mulla on esimerkki omasta perheestä. Sen turvin kasvatan itse itseäni.

Esiintyjänä open micissa

Ennen kirjoittajalinjalla opiskelua en ollut juuri kuullut puhuttavan open micistä. Sanan täytyi olla jostakin tuttu, mutta etäisesti.
Mitä ajatuksia sana herätti? No tietenkin kuvittelin open micissä esiintymisen vaativan todellista rohkeutta. Mennä sillä tavalla ihmisten eteen lausumaan omia runojaan - itsevarmana ja ylpeänä omista hengentuotoksistaan.

Luokassa joku mainitsi kyseisen sanan. Suomensin sen mielessäni: avomikki, avonainen mikki.

Meille käytiin kertomassa millaisia tekstejä lavarunotapahtumassa kuullaan. Käsitin, että tekstien tulee olla pidempiä runoja kuin mitä itse kirjoitan. Tarinallisuutta pitää olla. "Muistakaa rytmi ja rauhallinen lausuminen." Kirjoitin asioita vihkooni, vaikka tuskin tulisin tarvitsemaan vinkkejä myöhemmin.

Olin väärässä.

Mua alkoi kiinnostaa esiintyminen. Ajattelin: "Jos mä haluan kirjoittaa, haluan tulla kuulluksi, tarvitsen yleisöä, siispä luolliseen jatkumoon kuuluu ottaa avoin mikki käteen."

Kävin yhden kerran Sörkan ruusu- nimisessä baarissa kuuntelemassa, kun muut esintyivät. Valitsin huonon paikan, sillä siitä ei nähnyt mikrofonia. Menin lähemmäs ihmisten joukkoon, kurkottelin. Alkoi hymyilyttää ja koin, että olisin ollut valmis menemään mikin luo, jos mulla ois ollut joku tekstinpätkä mukana. Puhelimessa olleita räpellyksiä en kehdannut esittää kenellekään.

Seuraavalla kerralla eli kuukauden päästä menin takaisin Sörkan ruusuun. Olin hyvään aikaan paikalla tilaamassa lasin viiniä ja valitsemassa paikan mikrofonin läheisyydestä. Salakuuntelin vierustoverien keskustelua, ja kirjoitin siitä inspiroituneena jotakin muistikirjaan.
Luin äänettä omaa runoa ja hengitin rauhallisesti.
Illan aikana ehdin kerätä rohkeuteni monta kertaa. Mun vuoro tuli vasta kolmanneksi viimeisenä. Mutta se meni ihan hyvin. Tunne oli samanlainen kuin tullessani kaapista läheisille - MÄ pystyn tähän!

Seuraavalla kerralla sain luokkakaverin mukaan Ruusuun. Kävikin niin, että kaveri esitti runonsa mutta mä jänistin. Pidin kuultuja runoja paljon omaani parempina. Lähdin pois ja olin palasina. Petin itseni.

Vierähti jälleen kuukausi. Mulla oli Sörkan ruusussa mukana ne edelliselle kerralle tarkoitetut rakkausrunot sekä vielä yksi niiden lisäksi. Ne olivat yhdessä pieni rakkausrunosarja nimeltään Sinulle.
Ja sen mä esitin. Mulla oli rakkaudenpunainen Mikki Hiiri- paita päällä ja luultavasti kasvotkin heijastivat samaa sävyä, koska niin äkkiä odottava fiilis vaihtui iloiseksi jännitykseksi. Mä luin rauhallisesti, muistin annetut ohjeet koululta. Olin jälleen tyytyväinen itseeni.
"Mä olen hitsi vie runoilija. Muakin pitää kuulla", ajattelin lähtiessäni paikalta. Hymyilin, vaikka Kurvissa tuuli lujaa ja kylmästi.