Luen: Baby Jane

"Sama paikka, josta Piki kävi hakemassa sydämeni kämmenelleen, ja joka oli niin käsiinsattuvan punainen, oli muuttunut ikävästä harmaaksi jäkäläksi."
- Sofi Oksanen

Ystäväni lyhytproosa

"...toisen polven taiteilija tai jos ei niin toimittaja"
Samuli Putro - Se täydellinen

Ah, kirjaston rauhallisuus. Paperin kahina muuttaa minut väsyneestä kiinnostuneeksi, uteliaaksi. Varsinkin alakerran kaunokirjallisuus, ihan siinä vasemmalla ulko-ovista. Lyhytproosaa. Mielikuvitusta ja sujuvaa kerrontaa kansien välissä, seassa ehkäpä häivähdys todentuntua. Paperia, joka joskus kellastuu, suomenkieltä, joka yhä suussamme muokkautuu. Pysähdyn siihen, en tarvitse enää muuta. Näen nimiä, jotka kuulostavat about tutuilta. Takakansi kelpaa, maistiaispätkä kelpaa. Olen tyytyväinen.

Tahdon esittää yhden kuvaelman teoksesta, jonka jo aiemmin mainitsin blogissani: Virginian vaatteet. Miksipä luulette juuri tämän koskettaneen minua eniten?

Anna Maria Mäki: Sanat
Ei minua oikeastaan kiusattu, kukaan vaan ei leikkinyt kanssani. Välitunnilla ne menivät tekemään jotain, ja jos minä tulin sinne, niin ne lähtivät pois. Naulakoilla yritin katsoa niitä silmiin ja hymyillä, mutta kaikki tuijottivat jotenkin ohi. Sitten ne ottivat toisiaan käsikynkästä ja lipuivat luokkaan kuin hilpeä salakkaparvi. Kerran minä jouduin lukemaan kotiaineeni luokan edessä. Se kertoi pienestä peikkotytöstä, joka lähti seilaamaan laudankappaleella merelle ja joutui aallokkoon. Se meinasi ensin hukkua, mutta sitten tuli urhea lokki, joka pelasti peikon meren suolaisesta sylistä. Tässä kohden ne jo ulvoivat naurusta. Minua itketti kamalasti, mutta kun vilkaisin opettajaa ja näin sen ilmeen, tiesin, että minun piti jatkaa. Että vaikka ne kaikki naama punaisena tukehtuisivat nauruunsa, niin minun piti vain jatkaa. Ja kun aloin saada kymppejä, tajusin että minulla oli voima jota ne eivät nähneet. Niillä oli supina-asiat ja hyppynarut ja käsikynkkäkaverit. Minulla oli sanat.

Kuva: weheartit.com

Innostuin valtavasti: tähän pystyisin minäkin. Täytyy vain asetella sanat oikeaan muotoon, niin, että niistä muodostuu selkeitä mutta koukuttavia lauseita.
On taito kirjoittaa lyhyesti. Ei jäädä selostamaan asioita kovin pitkään, vaan annetaan lukijalle tilaa päätellä ja hoksata.
Virginian vaatteet täytyy palauttaa. Jaksaisinkohan kahlailla syvemmässä kaunokirjallisuudessa, pitkissä luvuissa? Ei, lyhytproosa kutsuu. Oikein jumitun sen hyllyn eteen, missä lukee neljä kertaa peräkkäin Sinikka Nopola. Lainaan ne kaikki. Tulen kotiin kaupan kautta ja päätän, että tänään olen ahkera lukija. Ja niin olenkin, sillä katseeni pujottelee yhden kirjan jokaisella rivillä, niin että The Voice of Finlandin päättyessä kirjakin päättyy. Luin ääneen, kuten lapsena oli tapana: siten muistin paremmin. Tunnen saaneeni jotain aikaiseksi (unohdin jo, että pesin tänään pyykkiä, latasin nettisaldoa ja täytin kissanruokavaraston).