"Lopulta on raskaampaa seurata muita."
Tällainen haaste on lähtenyt käyntiin alunperin lukiolaisilta. Olen tässä kuluneen illan/yön aikana törmännyt moneen selfieen, jossa on ollut mukana vastaavanlainen lappu, ja aika nopsaan ajattelin tekaisevani oman. Koulukiusaamista tapahtuu koko ajan useissa kouluissa, ja se on todella surullista. Kuinka hienoa olisi, jos ymmärrys erilaisuuteen ja sen vaalimiseen saataisiin istutettua jo pieniin kanssakulkijoihin. Lopulta on raskaampaa seurata muita.
 |
| Jokaisella on nimi, nk. ristimänimi. Uusien lempinimien kehittely ei aina ole soveliasta. |
En ole ajatellut, että mua olisi varsinaisesti kiusattu koulussa, se kun ei ollut fyysistä vaan keskittyi sanalliseen naljailuun. Se ei jättänyt arpia, mutta kyllähän se ketutti kuulla koko ajan samaa ja siltä samalta ihmiseltä: tämä kyseinen tyttö oli super liikunnallinen ja se oli sille henki ja elämä, joten koki sitten huvittavaksi huudella yksinomaan mulle kaikenlaisia "neuvoja" sieltä kentän laidalta. Mä olin kömpelö, ujo ja sellainen ajelehtija, koko ala-asteen ja pitkälle yläastetta. Ja aina tämä tyttö pysyi mun luokalla ja piti silmiään mussa, ihan kuin sillä ei olisi ollut parempaa tekemistä. Lukioon mennessä kerkesin jo huokailla, että nyt se loppuu, mutta sinnekin se tunki enkunluokkaan kihisemään, että "Toi ei saa yhtään sanaa oikein, miten säälittävää!"
Nyt kun pohdin, niin mitä ne koulun niin sanotut suositut oppilaat tekivät sillä ihailullaan? Oliko se tosiaan siistiä? En mä vaan haaveillut koskaan pääseväni muiden yläpuolelle, vaan toivoin, että luokkahenki olisi hyvä ja että ne hölisijät pitäisivät naamansa ummessa. Oikeastaanhan ne "hissukat" eli hiljaiset oppilaat olivat niitä cooleimpia, koska ei lähteneet hölmöilyihin mukaan. Ne halusivat keskittyä, ainakin välillä, ja nykyään ne ainakin osaavat arvostaa muita ihmisiä. Toivon todella, että häiriköt pystyvät muuttamaan tapojaan viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, sillä siitä on enemmän hyötyä tulevaisuudessa. Ei mullakaan ollut aina kovin hyvä motivaatio, mutta keskittymiskyvyn puute vähentää sitä entisestään. Nuorena haetaan omaa personaa, "millainen mä todella olen?". Epävarmuutta on itsestään jo tarpeeksi.
Tunne porukkaan kuulumattomuudesta seuras mua jopa opistolle, jossa sinnittelin kolme vuotta. Siellä mua ei kiusattu, mutta en tosiaan kokenut olevani samalla viivalla, vaan oli iso kynnys kysellä apua jäädessäni jälkeen vaikka ammattisanaston kanssa.
En ole kuulunut opiskelijoihin pariin vuoteen, mutta jossain vaiheessa tahtoisin opiskella uuden ammatin.
