Minä en itkenyt kertaakaan. Pääni sisällä soivat sireenit tekivät oloni ahdistuneeksi kerta toisensa jälkeen, mutta vaipuminen surun armoille tuntui täysin turhalta. Itkemisen taidon kyllä osasin ja tiesin sen puhdistavan, mutta tahdoin tällä kertaa unohtaa sen, opetella työntämään asioita sivuun.
Minua huvitti kuvitella liian valkoiset ja tasaiset seinäni limenvihreiksi, sellaisiksi oikein rakkaiksi. Eteisen tummapuinen senkkini olisi juuri maalattu rauhallisen sinisellä sävyllä, ja se peili siinä vastapäisellä seinällä olisi poissa. Peilin tilalle tulisi parin päivän odottelun jälkeen ihan tavalliset suuret raamit (mielestäni parhaalla sisustusliikkeellä on yksi huono puoli ja se on hidas toimitus). Nousin sileäksi pedatulta vuoteeltani ja hain jääkaapista rasian ulkomailta tuotuja mansikoita. Ne olivat hieman kotimaisia halvempia, uskoakseni yhtä makeita. Soimasin itseäni pikku ostoksestani sillä halusin kannattaa kotimaista, mutta samaan aikaan rakastin sitä. Nostin rasiasta mansikoita yksi kerrallaan ja mallasin sitä kuvittelemiini ihaniin värisävyihin. Haukatessani kesänmakuista mansikkaa saatoin kuvitella jonkun letittävän auringon vaalentamia hiuksiani ja nostavan valkokukkaisen seppeleen pääni päälle. Se oli kuin tuulen henkäys keskellä pikkuista yksiötäni, jotakin, jota ei voi sen kummemmin selittää. Sen hetken tunsin ihan erilaista rauhaa kuin pitkään aikaan, ja pauhaava sireeni alkoi hälvetä pahimman ahdistukseni kanssa.
Viikkoa aiemmin nenäni edessä suljettu ovi pysyi suljettuna. En tahtonut - en tohtinut - ajatella sitä. Minä kuljin siitä kauppaan ja kioskiin ihan normaalisti, niin kuin ovista nyt kuljetaan, kahvaa painamalla ja vetämällä. Sytyttelin porraskäytävään valoa, joka pysyi siinä tasan kuusikymmentä sekuntia. Hissin ovi meni vaimeasti kiinni, ja minulla oli siinä tilaa vain itselleni ja tunteilleni, joita en halunnut. Ei sinne juuri muuta olisi mahtunutkaan. Vilkkaalla kadulla olin kuin kuka tahansa muista, omaa tarinaa mukanaan kantava, mutta sitä sen kummemmin selittelevä kaupunkilainen. Välillä ennestään tuntematon kulkija viittoi kämmenellään ja uteli tietä johonkin osoitteeseen, useimmiten kapakkaan, joka sijaitsikin aivan kulman takana. Autoin mielelläni, enhän tiennyt kiireestä mitään. Jäin paikalleni katsomaan, kun nämä kulkijat horjuivat välkkyviä valoja kohti. Sitten nostin jalkaani ja jatkoin menosuuntaani, kuunnellen kaikkea sitä hälyä mutta vielä tarkemmin väliin tukahtuvaa hiljaisuutta.
Halusin ottaa sitä hiljaisuutta mukaani, ikään kuin turvaan sieltä maleksimasta. Kahmaisin sitä muka laukkuuni, kotonani sillä olisi hyvä paikka olla. Avatessani kengännauhojani saatoin ajatella suunnan kysyjiä illan rientoineen. Katsoin kenkiäni mietteliäänä. Auttaisivatko ne minut neonvalojen välkkeeseen? Enhän voinut tietää, jos se vaihteeksi miellyttäisikin runoilijan omaista luontoani. Mutta sen illan viihdyin kotona varastamani villin rauhan kanssa. Palauttaisin sen kadulle tuonnempana, silloin, kun olisin valmis.
Se valkokankaan Amélie Poulain tahtoi tehdä hyvää ihmisille. Näin hänessä sisukkuutta, naisellista päättäväisyyttä. Helmat hulmuten hän tahtoi kiitää läpi romanttisen kaupungin, joka varmaankin tuoksui ruusuilta ja pölyltä. Hän oli epäitsekäs nainen, joka oli nyt tarttumassa itsekkääseen naamariini ja heittämässä sitä alas jykevältä sillalta. Jos olisin todella tavannut hänet, olisin antanut hänen viedä minut sille sillalle. Me olisimme yhdessä katselleet pärskivää vettä alapuolellamme, tunnustelleet ilmaa johon ei tosi asiassa voikaan tarttua, ja naurahdelleet heleästi, niin kuin vapaat ihmiset saavat tehdä. Minä olin vapaa, mutta yksinäinen.
Yksin. Sitä totuutta kuiskin nyt itelleni puoliääneen, vaikka olin lähestymässä rauhallisella kadulla lehtiä kaupittelevaa miestä. Luullakseni tulin vaihtaneeksi mielialani sen miehen kanssa samassa, kun astuin hänen eteensä ja osoitin oranssissa kärryssä nuokkuvaa iltapäivälehtipinoa. Hän kuvaili itseään "kodittomaksi mutta toiveikkaaksi" työntäessään kätensä kärryyn ja ojenteassaan yhtä vastapainettua rypytöntä lehteä minulle. Surumieliset silmät eivät kiiltäneet sen enempää kuin kolikko, jolla maksoin ostokseni, mutta ymmärsin niiden olleen eloisat aiemmassa elämänvaiheessa. Sillä sekunnilla aivan kuulin, kun lainaamani villi rauha ei malttanut pysyä enää laukkuni kätköissä. Se suorastaan sujahti takaisin ulos kadulle, joka alkoi vilistä päämäärättömän näköisiä, käsillään kiivaasti elehtiviä viikonlopun viettäjiä. Samaisen kadun päässä juopuneet nojailivat kaiteeseen ja sylkivät aggressiivista pahaa oloaa näyttävästi. Hengähdin lähiölleni tyypillistä sakeaa ilmaa.
Päädyin pitkälle kävelylle. Kaupunkilaiset vikkeline jalkoineen, puolelta toiselle poukkoilevine pyörineen sekä seikkailua halaajine mielineen ympäröivät minua joka puolella.
siihen kahvilan ikkunaan pysähtyneenä mieleni valtasi suuri halu astua sisään (pieni kello sanoisi oven yläpuolella ding dong!) ja kuunnella kuulumisiaan kilpaa kertovia ihmisiä. Salaa tietenkin, mutta kuitenkin olisin osa sitä tunnelmaa.
Tavallisesti olisin jättänyt idean hautumaan, mutta teinkin uudenlaisen liikkeen: toden totta astahdin vierekkäiseen todellisuuteen, joka kutsui tervetulleeksi ilahtuvalla äänensävyllä. Olikohan näössäni vikaa vai innostuinko peräti liikaa, mutta aivan kuin tarjoilijoiden askeleet olisivat olleet kepeimmät kuin ikinä kellään muulla, niin ilmavasti he kipittivät pöydän luota toiselle. Heillä oli tietysti tummanpunaiset huulet ja suuret kampaukset, aivan kuten suurissa tauluissa poseeraavilla 1960-luvusta muistuttavilla naishahmoilla. Henkilökunta varmaan sai alennuksia viereisestä kampaamosta, tuumin mielessäni ja kohautin hiusteni latvoja. Uteliaiksi heränneet aistini tutkivat sieltä täältä. Pysyin paikallani hetken liian kauan, sillä yksi tarjoilija kerkesi jo luokseni kysymään, mitä saisi olla. Silmäni räpsähtivät kuin Disney-hahmolla, koetin olla mahdollisimman tyyni kuin en olisi huomannutkaan säikähdystäni. Totesin, että paikka näyttää olevan aika täynnä, mahtaako yhdelle hengelle olla tilaa. Tarjoilija hymyili näyttäen äkkiseltään vanhalta tuttavaltani ja sanoi, että aina mahtuu joukkoon. Hän osoitti minulle pöytää, joka oli aseteltu hieman liian ahtaasti muiden lomaan, mutta sen ääressa oli vain kaksi tuolia. Nyökkäsin kiitokseksi ja menin pöydän luo. Riisuin unisen nukkaiseksi päässeen neuleeni tuolin selkänojalle ja kaivoin lompakkoni laukusta, menin tiskille. Tiskin päällä kuvuissa oli herkullisen näköisiä leivonnaisia, melkein maistoin niiden sokerisen kuorrutteen kielelläni. Tiskin alapuolella oleviin makeisiin ja suolaisiin herkkuihin en kiinnittänyt kovinkaan huomiota, niin alkoi tehdä mieli niitä suklaisia ihanuuksia. Pyysin yhtä sellaista. Myyjä hymyili yhtä suuresti kuin ovelle vastaan tullut tyttö. Tämä kertoi kyseisten leivonnaisten olevan leivotun salaisella reseptillä, ja vinkkasi minulle silmää. Tunsin vastaanottaneeni salaisuuden, vaikka sitä ei minulle kerrottukaan. Reseptiä, jota kiirehdin pöytääni tutkimaan. Nurkkapöydässä istuessani huomasin yhtäkkiä, etten muistakaan mitä Amélie tapasi syödä. Pyörittelin ajatustani yhtä kauan, kuin maistelin Uuden Ulottuvuuden leivonnaistani.
Kuinka helppoa se olikaan ollut, pyrähtää kahvilaan sisään. Kulunut viikko oli tuntunu pieneltä ikuisuudelta (anteeksi lattea ilmaukseni, mutta se on totta), mutta olinkin löytänyt pois sieltä. Pois asuntoni lämmöstä ja tuttuudesta, jossa unet ovat yhtä pumpulisia kuin suurimmat pilvet, ja todellisuus vain minua varten. Päättelin, että niin kutsuttu uusi ovi oli auennut. Seuraava palapeli oli aloitettu, palat kaadettu pöydälle ja sitten katsottu, ettei yksikään ole pudonnut lattialle. (Uskokaa minua, keksisin moisia kuinka paljon vain.) Minulla oli kiire, pitkästä aikaa.
Suljettu oveni olikin muuttunut oveksi, joka ei helpolla pääsisi narisemaan, vaikka sitä kuinka auottaisiin. Olinko käsitellyt kipeältä tuntunutta mustuutta sisälläni? Minun ei ollut tarvinnut käsitellä sen kummemmin. Olin ensimmäistä kertaa sysännyt sen syrjään. Petasin vuoteeni huolellisesti, tyytyväisenä huomiovärillä maalattuun seinään, joka antoi asunnolleni särmää. Senkki näytti yhtä arvokkaalta kuin ennenkin, vaikka avaimeni ruostuivatkin sen päällä hiljalleen. Mutta kaikkea ei tarvinnut nähdä paljain ihmissilmin. Eteisen peilin puukehykset olivat vaihtuneet entistä tavanomaisempiin, mutta mieltäni rauhottavampiin. Niiden keskellä kuvajaisessa seisoin mielelläni, maalaten huuliani mansikoilla ja kohautellen hiuksiani, kuin ne olisivat yhtä lyhyet kuin Amélie Poulainilla lempielokuvassani.
