Sain stipendin ja olin niin onnellinen

Mä oon niin kiitollinen. Voisin jättää tän vaan tähän ja se kertois oleellisen.

Tänä aamuna, koulun kevätjuhlan jatkoilta selvittyäni, tuli se kunnon onnen ja haikeuden itku, jota pidättelin koko päivän. Pato aukesi vähän kun kuulin koulun salissa saavani stipendin ja sitten kun puhuin siitä, ja kolmannen kerran kyynelehdin baarissa selittäessäni, miten ihanalta tuntuu tulla hyväksytyksi kaikkine tunteineen ja ajatuksineen ja kuulua porukkaan.

Oon kuullut kouluissa jaettavista stipendeistä, mutta mulle tuli täytenä yllätyksenä, että mä voisin saada sellaisen. Stipendi on kiitos hyvän ilmapiirin ylläpitämisestä ja esimerkillisestä läsnäolosta. Mulle se merkitsee mielettömästi.
Joskus oli ajanjakso jolloin jokainen uupui ja mullakin vaan tuuli humisi päässä. Silti menin kouluun, sillä läsnäolo on tosi tärkeä asia. Kun edes yrittää tehdä sitä mitä pyydetään ja päästä eteenpäin, voi sanoa tehneensä osuutensa.

On kannustettava itseään ja muita. Kun itsellä on hyvä fiilis, haluaa, että muillakin on. Ympäröivä ilmapiiri vaikuttaa omaan tekemiseeni tosi vahvasti. Kun saadaan aikaan positiivista energiaa, siitä tulee yhteinen asia, yhdistävä tekijä. Me-henki.
Haluan kuulua porukkaan, jossa hihkutaan: hyvä me! Ja haluan, että mua kannustetaan päivinä, jolloin luotto itseeni on heikossa hapessa. Haluan, että me kaikki onnistutaan.

Kevätjuhlassa lausuin muutaman oman runon, joita työstin kirjoittajalinjalla. Kyllä, nyt puhutaan kuluneesta lukuvuodesta menneessä muodossa. Haikeaa. Oli ihanaa kuulla luokkalaisilta, että lausuminen meni hyvin. Jännitin kovasti, tärisin. Sain kahdet aplodit.

Kirjoittajalinjalla oli omat jatkot. Meille oli varattu pöytä ravintolasta, jossa oli tosi hyvää ja täyttävää pizzaa. Mozzarella oli todella pehmeää. Lounaan yhteydessä jaettiin todistukset. Oli sääli ettei ihan kaikki päässeet paikalle, mutta tunnelma oli mainio. Opettajille annettiin museolahjakortit.
Lautta vei meidät Suomenlinnaan, jossa istahdettiin ruohikolle rinkiin. Juteltiin paljon ja naurettiin vielä enemmän. Kerroin aamuisesta kömmähdyksestäni: avasin vahingossa naistenvessassa suihkuhanan, niin että koko koppi kastui ihan märäksi. Tässä porukassa kaikki keskustelu tuntui super luonnolliselta.
Voitin arvasta 10 euroa, ja ostin sillä eväitä paluulauttaa odotellessa.
Keskustan baarissa tilasin jäätelöä ja löysin meidän pöydästä lasinalusen, jolla sain ilmaisen juoman. Tarjosin sen luokkakaverille. Luokkakaveri ihmetteli hyvää onneani, ja mäkin vaan kohottelin käsiä ja olkapäitä.
Jos sanon, että ilta (tai siis aamu) päättyi toisten huolehtimiseen, se antaisi ehkä väärän kuvan, mutta sitähän se porukalla heiluminen on, huolen pitämistä. Luottamusta ja ihailua voi osoittaa monella tavalla, ja parhaiten se ilmenee toteamalla: tykkään teistä, pitäkää lippu korkealla.

Ongelmallinen kehonkuva

Sain tämän kertaisen postauksen aiheen PS. Olen vegaani- duon Pajulta. Pajun Instagram storiesissa oli kuva, jossa luki: "Reminder. There is no such thing as ideal beauty."

Mä heitin Pajulle viestin, jossa kerroin olevani L-kokoisia vaatteita käyttävä nainen, joka kuvittelee joidenkin ihmisten katselevan itseään arvioivasti ja miettivän, miksi sillä on vatsamakkaroita ja leveät jalat. "Olen niiden mielestä varmaan laiska ja ajattelematon."
PS. Olen vegaani- kanava on mulle hyvin tuttu ja seurauksessa, joten siksi kai oli helppoa avautua. En odota mitään vastausta tai kahdenkeskistä keskustelua aiheesta, halusin vain sanoa mitä ajattelen, koska unohdin yhtäkkiä kaiken muun ympäriltäni.

Pohdin, dissataanko isokokoisia ihmisiä ja varsinkin naisia siksi, että ne on isompia kuin arvostelijat itse, vai siksi, että on sitä vatsamakkaraa ja appelsiini-ihoa? Olisinko minä viehättävämpi, jos mä olisin saman kokoinen kuin nyt, mutta olisin kiinteämmässä kunnossa?

Tämä on pohdiskelua, ei kenenkään osoittelua sormella.

Koska tiedän, että s-kokoisiin vaatteisiin mahtuvat naiset ei myöskään pidä itseään automaattisesti viehättävinä.
Nyt seuraa tunnustus. Oon yllättynyt siitä, että hoikat naiset saattavat inhota kroppaansa tai jotakin kohtaa siinä. Luulen yllätyksen ja kieron ajatteluni johtuvan siitä, että nähdäkseni kukaan minua kevyempi nainen ei ole tehnyt kanavaa tarkoituksenaan puhua siitä.

Mä en tiedä, miksi olen valppaana puolustelemaan elämäntapojani ja kehoni rakennetta. En itse koe tarvetta mennä pyytämään raporttia keneltäkään.
Saatan ajatella leveitä jalkojani vaikkapa allergialääkärin vastaanotolla kun huomaan, miten kapeat allergialääkärin reidet on.

Olen alttiimpi vertailulle kuin luulin olevani.

Olin nuori ja nolo

Lähetin äsken viestin runoilija Aura Nurmelle. Se menee näin: "Pakko sanoa, että sun ja Susinukke Kosolan ansiosta mä en enää häpeile mun lapsuutta ja nuoruutta ´nolona nobodyna´. Viesti viittasi Auran Insta storyyn, mutta pitää paikkaansa.

Musta tuntui aina nuorempana, että "kukaan ei halua olla mun kaveri, koska en tunne erikoisia bändejä ja mulla on ihan normivaatteet." Toisaalta kukaan ei havitellut mun seuraa siistien sisarusten takia tai siksi, että äiti toi kaupasta oman karkkipussin vieraana olijalle.

Ihan helkutin karmivaa ajatella näin jälkeen päin, miten paljon on pitänyt nähdä vaivaa saadakseen seuraa välitunnille. Tai jos joku katseli muiden leikkejä sivusta, oli noloa mennä kysymään, haluaisiko sekin tulla mukaan. Huh huh.

Sekin oli noloa, jos oli yksin jonkun mielipiteen kanssa. Jos piti jotakin juttua tärkeänä ja ajatteli, että se voisi olla jollekin muullekin tärkeää, mutta kukaan ei reagoinut. Sen jälkeen itsetunto laski jälleen.

Mä palaan muistoissani aina uudestaan ja uudestaan samankaltaisiin ajatuksiin, jotka koskee epäsuosiota ja itsensä ihmettelyä. Mut hei maailma, mä oon ihan fine. Musta tuli fiksu ihminen, joka välittää muista. Ajatelkaapa sitä. Mua dissattiin välillä ihan helvetisti, harvoin kyseltiin itsetunnon perään. Mun piti itse keräillä itseni kasaan ja mennä kouluun taas seuraavana päivänä, niin kuin en jännittäisi ennakkoon mahdollista alaspäin katsomista.

Valitettavasti muistan nuoruuden kouluajoista lähinnä negatiivisia juttuja. Ihan varmasti mulle puhuttiin kivastikin enkä mä täysin kavereitta jäänyt, mutta niinhän sitä sanotaan, että huonot asiat jää päällimmäisiksi mieleen.

Ois ihanaa muistaa jokin yksittäinen ihaileva lause.

Miksi jännitän?

Esimerkki 1

Otin eilen vastaan vieraita. Tiesin appiukon olevan hyvä tyyppi ja että sitä mun ei tarvitse jännittää, mutta onnekseni ja ilokseni en jännittänyt apen naisystävääkään.
Pohdin: miksi en jännittänyt?
Johtuiko se siitä, että mulla oli ollut kiva päivä luokan kanssa museossa ja ravintolassa? Vai siitä, että olin nähnyt naisystävän kuvan ennen tapaamista? Vai olinko alitajuntaisesti järkeillyt naisen olevan hyvä tyyppi, kun appikin on?
Olin kotona ihan normaalisti. Juttelin ystävällisesti, kysyin kuulumisia ja mussutin sipsejä yhtä antoisasti kuin muutenkin.

Esimerkki 2

Tänä aamuna kävin juttelemassa opon kanssa. Tiesin mistä haluan puhua, mutta sitä en osannut aavistaa, millä tavalla se tulisi ulos mun suusta. Oli mennä jaaritteluksi. Sitten sanoin: "No mutta", ja alettiin yhdessä pohtia mun asiaa ja selvittää, mitä sille pitäisi tehdä.
En ollut harjoitellut mielessäni, miten selittäisin asiani. Joskus harjoittelu auttaa, joskus lisää hermostuneisuutta entisestään. Mistä senkin voi tietää, kummin kannattaa menetellä?

Opon huoneessa kävin yhden puhelinkeskustelunkin, ja sen aikana mietin välillä pitkään ja vähän takeltelin, kun muistelin jotakin.
Muistutin itseäni siitä, että langan toisessa päässä on toinen ihminen, yhtä lailla inhimillinen tyyppi. Opo sanoi, että tämän tyypin työtä on auttaa muita, siksi se siellä vastaa.

Mä sanoin, että jos hakisin vielä kesätöitä, se ei ois sama firma, missä olin ennen koulua. Sen jälkeen mua alkoi itkettää. Muistin ikävän pomoni. Totesin ääneen, että pomon takia mulla on varmaan traumoja ihmisten kohtaamisessa: mä jännitän, että vastassa saattaa olla yhtä vaativaan äänensävyyn puhuva henkilö.
Opo ojensi paperia johon kuivasin silmäni ja sanoi, että sitä ei haittaa, jos joku itkee sen huoneessa. "Eikös ole parempi antaa itkun tulla? Sen jälkeen on parempi olo." Hymyilin. "Sitä paitsi, ei ole sen tunteidensa näyttäjän ongelma, miten toiset siihen suhtautuu. Jos joku suhtautuu kummaksuvasti ja sille tulee epämiellyttävä olo, niin sen pitää kysyä itseltään, miksi on niin."
Oi voi. Tämän jälkeen mun itku meinasi jatkua siksi, että opo oli niin kiva mulle.

Erityisherkkyyden piirre

Mä oon erityisherkkä ja mun kohdalla se tarkoittaa mm. sitä, että jänitän asioita etukäteen.
Mitä jos menee huonosti, mitä jos mua pidetään typeränä ja mua hävettää?

On vaikeaa kun jotakin asiaa ei saa tehtyä siksi, että jännittää itsensä ja tavallaan muidenkin puolesta.

Soimaan itseäni: "OLen hölmö kun mietin liikaa" Olen hölmö kun en mieti tarpeeksi."

Kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi itseäni tai arvostaisi muita.

Hyvinä päivinä jännitän vähemmän, ja mun ääni on normaali.
Huonoina päivinä tunnen, miten kainalo hikoaa pelkästä ajattelemisesta.

Täytyisi olla armollinen itselleen. Tarkottaisiko se, että hyväksyisin ns. huonotkin päiväni?

Tiedän, että täytyy olla pyytämättä anteeksi silloin, kun silmä alkaa kostua.
Tiedän, että monilla on suojakuori, mutta ne haluaisivat osata näyttää tunteensa.

Tiedän, että jokainen jännittää.
Kunpa olisin varma siitäkin, että mun jännityksen hetkellä mustakin ajateltaisiin, että "siinäpä on inhimillinen piirre."