Kuinka kirjoittaa runo

1. Sinun tulee sataa sanoja, jotka ovat aiemmin kastelleet sinut.
Muistathan, että lyhyet kastuvat sateessa myöhemmin,
esim. minä itse, joka olen 160 cm pitkä, ja joka haluaisin olla pidempi yltääkseni maapähkinävoipurkkiin lähikaupassa.

2. Sinun tulee jäsennellä sanasi tarkemmin kuin sade jäsentelee pisaransa. Sadehan vain tapahtuu.

3. Ajattele roiskeita, joita sataa päälle lammikoista, kun auto kaartaa ohi.
Olen hyvin usein odottanut vihreän valon syttymistä liikennevaloissa kauppakeskus Forumin edustalla ja kastunut alhaalta päin kastuttuani ensin ylhäältä.

4. Voit aloittaa runosi kirjoittamisen sen auton rekisterikilvessä esiintyineestä kirjaimesta /
sinun reaktiostasi asiaan liittyen. Jos yllätyit siitä miten heristit käsimerkkiä, hyödynnä sitä, sillä se tuo lukijan heti lähemmäs sinun tarinaasi.

5. Sinun tulee sataa kyyneliä, joita haluat itkeä muiden nähden
    ja
6. sinun tulee sataa kyyneliä, joita kukaan ei saisi nähdä,
sillä runous voi olla yhtä haurasta, kuin se pieni pisara silmäkulmassasi, joka heijastaa maailmasi valoa.

7. Tiedä, että runous voi olla kuin katse epätodellisuuteen,
kuten muisto elämässäsi, jolloin vahingossa rikoit lasin koulun ruokalassa ja kaikki taputtivat. Ja ne supattivat kömpelyydestäsi jokaisessa pöydässä, katselivat olkiensa yli ja puskahtivat taas nauruun.

8. Minun nauruni voi olla sinulle runo, jos se koskettaa sinua.

Kannanottoni sysmäläisen rehtorin puheenvuoroon nuorten "homomaisesta" pukeutumisesta

Pohjustus

Siitä on muutama päivä aikaa, kun kuulin Ylen uutisesta, jossa Sysmän yhteiskoulun rehtori kummaksui teini-ikäisten "homomaista pukeutumista" koulussa.

Suora sitaatti kuuluu näin: "Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista. Siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin."

Törmäsin juttuun uudelleen seksuaalivähemmistölle osoitetun lehden, QX:n nettisivulla, enkä voinut olla puuttumatta siihen.

Mitä kysymyksiä tästä herää: 

Miettiiköhän ko. rehtori ollenkaan, millaisen kuvan antaa itsestään ja koko koulusta jutun myötä?

Ja millaisen esimerkin rehtori antaisi provosoivasta, "homomaisesta pukeutumisesta"? Miksi tällainen pukeutuminen herättää rehtorin mielestä närkästystä? Onko joku muu ajatellut asiaa ensin ja sitten puhunut siitä rehtorille? Jos on, onko asialla ollut oppilas vai opettaja? Näihin kysymyksiin en saa juttua lukiessani vastausta.

Kiusaaminen ja härnääminen

ei saa johtua eriävästä pukeutumisesta. Sitä ei saa tehdä ollenkaan, missään olosuhteissa. Kiusaamiseksi lasketaan niin fyysinen että henkinenkin aggression purkaminen.

Kiusaaminen tapahtuu kiusaajan toimesta. Kiusaaja on henkilö, joka arvioi toisen henkilön omalla tavallaan ja päättää käyttäytyä ajatustensa mukaan. Kunnioitus puuttuu, unohdetaan miettiä kahdesti.

Jutussa sanotaan, että kyseisessä sysmäläisessä koulussa "kiusaamisluvut ovat muita korkeampia." Henkilökohtaisesti en ole yllättynyt tästä informaatiosta, kun itse koulun rehtori sanoo laput silmillä:

"Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti".

Jos koulun rehtori ottaa kantaa nuorten pukeutumiseen, se ei saa lähteä mukaan meneillään olevaan naljailuun. Rehtorin täytyy yrittää ymmärtää kiusaamisen kohteeksi joutuneita ja saada eriarvoistaminen loppumaan. Olipa uhri sitten rehtorin mielestä erikoisen näköinen tai massaan sulautuva.

Omia kokemuksiani

Todettakoon, että jos mä oisin tiennyt 12-vuotiaana kuuluvani seksuaalivähemmistöön, se ois ollut todella suuri juttu mulle itselleni. Mä oikeastaan ihailen niitä, jotka sanoo huomanneensa tämän jo nuorena. Ajattelen sen niin, että silloin on ajateltu ns. laatikon ulkopuolelta, eli osattu kyseenalaistaa ympäriltä huokuvat vaikutteet ja oletukset.

Itse olin hyvin lapsellinen luonne ja seurasin kaikessa ikäisteni antamaa esimerkkiä. Tarkoitan, että huomio oli ympäriltä opitussa tavassa, eli poikien kyttäämisessä.
Jos kaverini olisi pohtinut seksuaalista suuntautumistaan, olisin varmaan minäkin pohtinut omaani ensimmäisen kerran. En kuitenkaan usko, että kouluvaatetukseni olisi muuttunut, vaikka "suuri herääminen" olisikin tapahtunut.

Tuohon aikaan alkoivat menkat ja tyttöjen pukuhuoneessa ihmeteltiin yhteen ääneen myös rintojen kasvua. Muistan, miten meidän muiden katse kiinnittyi sen tytön rintavarustukseen, jolle se kehittyi ensimmäisenä. Siinä ei ollut mitään homomaista, kyse oli tyttöjä yhdistävässä seikassa.

Ensisuudelma oli koettu - pojan kanssa.

Teini-iässä haetaan hyväksyntää

ja etsitään itseä: verrataan kasvoja ja kehoa ikätovereihin. Niin myös vaatteita. Samaan aikaan halutaan olla kuin muut ja kuitenkin tutustua omaan persoonaan ja erottua jollakin tavalla joukosta.

Homoseksuaalisuuden herättämät teinitkään eivät välttämättä tarkoita viestittää pukeutumisellaan, että haluaisivat joutua huomion keskipisteeksi. Ne haluavat olla omia itsejään, ihan niin kuin muutkin. Persoonallisuutta voi tiettävästi osoittaa monella tavalla.

Tässä linkki QX:n juttuun, joka ajoi minut kirjoittamaan aiheesta.

"Kirja, jota en koskaan muuten lukisi"

Meidän luokka sai tehtäväksi pitää lukupäiväkirjaa. Sen säännöt menee niin, että jäljellä oleville viidelle opintokuukaudelle valitaan aina yksi kirja opettajien laatimasta listasta, ja lukemisen jälkeen laaditaan lyhyt raportti.

Mä lainasin Oodista Samettiyö-nimisen kirjan (Kiba Lumberg), jolla kuittaan listan kohdan "Kirja, jota en koskaan muuten lukisi".

Oodissa on pieni sateenkaarihylly. Samettiyö löytyi sieltä, ja se oli ensimmäinen ratkaiseva tekijä kirjan lainaamisessa.

Miksi kirja vaikutti siltä, etten tahtoisi lukea sitä?
Takakansi kertoo, että teos käsittelee romanikulttuuria romaninaisen näkökulmasta. Kulttuuri on minulle vieras ja siksi teos vaikuttaa vieraalta.
Kirjan alussa päähenkilö Memesa menee vanhaan vankilaan. Ajattelin, että lukukokemuksesta voisi tulla todella haastava. Varauduin jopa jättämään sen kesken.

Mikä sai jatkamaan kirjan lukemista?
Päähenkilö Memesa on päättäväinen hahmo, joka ei pelkää sanoa ääneen, mitä ajattelee. Hänellä on omia, tarkkoja mielipiteitä kasvuympäristöstä, johon hänet on totutettu. Hän haluaa kyseenalaistaa romanikulttuurin normit ja elää elämäänsä sen mukaan, mitä hänen sydämensä sanoo.

Jotakin juonesta:
Memesa kokee läheisyyden miesten kanssa vähintäänkin epämukavaksi ja yrittää löytää samaa sukupuolta olevan henkilön, joka pitäisi hänestä.
Memesasta tulee taiteilija ja sen vuoksi tunnettu. Hän saa niskaansa hylkäämänsä yhteisön vihan ja vieroksunnan.

Oliko kirja lukemisen arvoinen?
Oli. Aloitin lukemisen jokseenkin varovasti, muutama sivu kerrallaan, mutta n. sivun 40 kohdalla lukemiseni tiheni, ja loput kirjasta ahmaisin kahdella isolla haukulla. Tarina vei mennessään, sillä kiinnostuin päähenkilön ajatuksista ja noudattamistaan toimintatavoista, joilla hän pysyi uskollisena itselleen.

Mieletöntä!

Meidän kirjoittajalinjalla oli torstaina erikoinen ja erityinen päivä. Se oli pyhitetty omien projektien jatkamiselle, esim. minä kirjoitin omaa romaanikäsikirjoitusta (ja kirosin ääneen että äänettä kirjoitusohjelman temppuilua).

Klo 16 käynnistyi missio nimeltään grillaustarvikkeiden osto. Minä ja koulukaverini lähdettiin Herttoniemen Lidliin toteuttamaan sitä. Tummansininen ostoskori rullaili perässäni pyörillä sitä mukaa, kun me pälyiltiin hyllyltä toiselle ja lapattiin siihen herkkuja.
Mun osuus oli lähinnä nauraa ja sanoa aina tasaisin väliajoin, että "Aha, vai tällaistakin otetaan", ja koulukaveri vastaili: "Joo joo, tää on hyvä."
Suuri yllätys muuten oli se, että kyseisessä Lidlissä ei ollut vegaanista makkaraa. Tämän vuoksi koulukaveri lähti etsimään sellaisia vielä Hertasta, ja minä pingoin koululle ensimmäisen, suht painavan herkkusatsin kanssa.
Mua huvitti katsoa, miten muut pistivät vuoron perään päänsä ruokakassiin: "Vau!" "Nam! "Oho!"

Naiset menivät opiston saunaan, joka sijaitsee sen takapihalla. Minä tyhjensin nuotion edustalla ostoskassia, jotta kaikki olisi näkyvillä ja helposti saatavissa. Siis makkarat kaikkine lisukkeineen plus monenmoinset herkut ja juotavat. Opettaja oli juuri saapunut paikalle ja pohti, että onneksi "valkoinen kostaja" ei saapunutkaan.
Joku heitti kysymyksen: mikä oli teidän lempilelu lapsena? Mä sanoin vuorollani, että oma lemppari oli varmaankin valkoinen prätkähiiri. Kuulin sen nimen olevan Vinski, olinkin täysin unohtanut sen.

Miesten nauttiessa hyvistä löylyistä me muut aloitettiin grillaaminen. En muista syömäni vegaanimakkaran merkkiä, mutta olin bongannut niitä K-kaupoista. Makkara kärysi toisesta päästä lähes mustaksi, mutta se oli hyvää, ja Lidlin perunasalaatti créme fraichella maistui kylmyydestään huolimatta myös.
Hetken kuluttua siitä alkoi lunta leijailla hiljalleen olkapäille. Se oli pehmeää ja haurasta, vitivalkoista lunta, jonka sai kevyellä pyyhkäisyllä pois ruokien päältä.

Illan mittaan lunta ehti sataa niin paljon, että ruuat oli peittyä täysin. Aloittaessamme runonlausuntakierroksen, mulla oli pokassa pitelemistä: mua huvitti ihan hirveästi ajatus siitä, että niin me suomalaiset vaan kökötettiin ulkona silläkin uhalla, että varpaat jäätyy ja runon lukeminen kännykän sumealta näytöltä on vaikeaa. Lämmittelin kuumalla teellä muita kuunnellessani.
Omalla vuorollani lausuin vanhan runoni, joka kertoi kuusta ja auringosta. Se oli varsinkin muutama vuosi sitten tosi tärkeä aihe mulle, kirjoittaessa tapa käsitellä vastakohtaisuuksia.

Lähetin tän viestin perjantaina luokan yhteiseen viestiketjuun.

Nautin meidän porukan seurasta ja tulin ajatelleeksi, miten mieletöntä on ylipäänsä olla osa porukkaa. Varsinkin niin kannustavaa, jossa varmaan jokainen (opettajia myöten) kutsuu mua lempinimellä.
Kun meille tultiin sanomaan että tuli olisi pikkuhiljaa hyvä sammuttaa, keräsimme eväät saunarakennukseen, avasimme kaiken muun alla piilotelleet suklaalevyt ja joimme kuumaa mehua. (Itse asiassa mun kieli on edelleen kipeä noiden kuumien juomien hörppimisen takia.)
Toinen opettajista kysyi jokaiselta vuorollaan, miten joululoma oli mennyt. Mä kerroin etten ollut juuri kirjoittanut, mutta oon lukenut jo kolme kokonaista kirjaa tälle vuodelle.

"Jatkot" pidettiin Hertsikan Treffi pubissa. Muut joivat jotakin vettä sakeampaa ja mä päätin kerrankin uskaltautua olemaan se, joka ei juokaan mitään. Se oli ihan mielenkiintoinen koe itse asiassa, jonka tuloksena huomasin, että kykenen kieltäytymään ryhmäpaineesta.
Naurunsekainen ääni totesi fiiliksen tuntuvan siltä, kuin me oltaisiin juuri oltu eräretkellä tai jotain, sen verran kaikilla oli päällä.
Pubissa puolestaan kiersi kysymys "Mitä teidän kännykän muistioissa on?" Mun vuoron tullessa kaivelin muistiosta kolme erilaista runoa. Niiden aiheiden pohjalta kehkeytyi kiinnostavaa keskustelua, ja voisinpa kirjoittaa niistä oman postauksen seuraavalla kerralla.

Kirjoittajalinja: Aamutehtävä

"Etsi runon viimeinen lause ja luo teksti, joka alkaa tuolla lauseella.
Aikaa on 15 min, älä nosta kynää paperista."


Suljin ja hävitin

Sydämeni suureen rautaiseen lippaaseen,
jotta et saisi löytää sitä enää uudelleen.

Avain on portinvartijalla,
ja portinvartija on korpinkasvoinen ihminen,

Hänellä on terävä nokka,
musta kuin sinun sisuksissasi kohisevat aamut,
päivät ja illat

joita minä pakenin
ihan omaan Mikä Mikä- maahani.

Täällä Aamun Antaja heiluttaa helmojaan,
avaa verhoina vaappuneet pilvet,

Päivän Piirtäjä nojailee kävelykeppiinsä
nauraen saumattomia säkeitä,

ja Illan Istuttaja viljelee, varjelee
muistojeni kultaisia reunuksia

Minun Sydämeni on kirkkaana koliseva soittorasia

Saa ruostetta kantensa pintaan

Kilisee kilisee kassissa

Kävelen kotiin päin selkä kyyryssä kantaen kauppakassia ja vessapaperia, ja päässä olleista kuulokkeista alkaa soida Kotiteollisuus. No niin, huokaisen välittömästi, piti tämänkin biisin tulla juuri nyt kotimaisen musiikin soittolistalla.

Alkaa ihan tehdä mieli baariin, sellaiseen vähän hämyiseen, missä savu haisee vieläkin seinissä, vaikka sisätiloissa ei ole saanut vuosiin polttaa. Missä kattolamput palavat keltaista valoa paksuissa, pyöreämallisissa kuvuissa, ja joku rapsuttaa partaansa ja siitä räiskyy pöydälle olutta.

Nostelen kassia kädestä toiseen, mutta en viitsi laskea sitä sohjoiseen maahan vaihtaakseni biisiä. Auon suutani sanojen mukaan enkä välitä ohi ajavista autoista.

Laulaisin karaokessa Viikatteen Pohjoista viljaa. Pöydissä humalluttaisiin kolpakoita kilistelemällä, niin että olutta olisi joka puolella, viimein kengänpohjassa, ja siitä lähtisi ylävireinen nits nats- ääni.

Minun jälkeeni lauluvuoroon astelisi pariskunta, ja he ottaisivat mikrofonit käteen innokkaina, aloittaisivat kappaleen liian aikaisin. Kappaleen nimi olisi Ukkometso.

Siinä kohtaa, missä laulettaisiin suuresta povesta, mies osoittaisi sormellaan vaimonsa kaula-aukkoa. Nainen kihertäisi mikrofoniinsa niin että olisi unohtaa, mitä on parhaillaan tekemässä.

Joku tulisi sillä hetkellä sisälle baariin, kopsuttelisi kenkiään ovella, avaisi takkinsa ja heittäisi povitaskustaan hiluja peiliautomaattiin. Hän painelisi värikkäitä nappuloita, arvaisi kruunaa ja klaavaa, ja välillä katsahtaisi ohjelmanumeroa. Musiikki tarttuisi hänen korviinsa, hän taputtelisi kämmentään reisitaskuihin ja olisi osa illan menoa.

”Sen temppeleinä toimivat kapakat, ilotalot, markkinat, marketit, kaupunkien värivalot....”

Mikä voisikaan olla suomalaisempi sana kuin kapakka. Nuoret puhuvat baarista tai ”rälläämään lähtemisestä”. Tämäkin termi toki uusiutuu aina kunkin sukupolven suuhun sopivaksi, esimerkiksi ”kaikki pämppää”, mutta tämä sana vie meidän täysin eri musiikkigenren piiriin.

Juottola ei kuulosta kovin mairittelevalta, mutta kiteyttää yhteen sanaan asian, mitä paikassa tehdään. Pubi on niin sanotusti nuorekkaan kuuloinen, ja se voi ääntyä niin, että pehmeä b vaihtuu kovaan p:hen.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, eihän siihen voi muuta todeta.

On keskiviikko, pikkulauantai, mutta Pirkka-kassissani on juomaksi vain Mehukattia.

Paras ystäväni ja minä

Mua vähän jännittää käyttää termiä "paras ystävä".  Mä en tiedä olenko tälle tietylle henkilölle myös paras ystävä vai yksi monista, sillä en ole halunnut - ei ole ollut tarvetta - käydä sellaista keskustelua.

Hän on ihana ihminen, lämmin kaikin tavoin. (No niin, aloin heti hempeillä ja sanoa "hän", vaikka blogissani yleensä viittaan ihmisiinkin pronominilla "se.") Okei. Se on hyvä kuuntelija ja aina kun pyydän sitä tapaamaan, se pohtii, sopiiko nimenomaiselle päivälle. Aina saadaan kompromissi aikaan, asiasta kuin asiasta.

Sitten me mennään syömään. Kyllä, useimmiten meillä molemmilla on kova nälkä, ja yritetään siinä nälkähopussa saada päätetyksi, minne mennään. Keskustelu saattaa mennä näin:
- Mitä sun tekis mieli?
- Ööh kiinalainen ois hyvää.
- Äh, mä söin kiinalaista ihan vasta. Oisko muuta?
- Noo nepalilainen maistuu aina.
- Se vois olla hyvä. Mut joku pikaruokapaikka ois kyl halvempi. Onko sulla joku budjetti tän päiväselle herkuttelulle?"
- Ei kai. Se on kyl totta, että nepalilainen maksaa jos on hyvää. Pitäskö kuitenki jotain halvempaa.
- Ei hitto, mennäänkö Silvopleehen, niin saadan lapata lautaselle sitä, mikä näyttää hyvältä?"
- Joo, mennään vaan.

Mä tulin ajatelleeksi tätä ystävääni lukiessani Riikka Pulkkisen uusinta kirjaa nimeltään Lasten planeetta. Laitankin otteen siitä kohtaa:

"--- Veera kestää minun etäisiä kausiani, ja kun me tapaamme, minä ahnehdin hänen läsnäoloaan, viisauttaan, rakkauttaan. Olen hivenen mustasukkainen hänen miehelleen siitä, että tämä saa useimmat Veeran tarkkanäköiset analyysit maailmasta, koska jakaa kaikki päivänsä Veeran kanssa ---"

Mun ystävä ei ole parisuhteessa, mutta jos se löytäisi itselleen miehen, sen tulisi jumankauta olla kunnollinen. Oispa mukavaa kuulla miesuutisia...

"--- Kuluu viikko ja toinen, kolmas. En laita Veeralle viestiä eikä hän minulle. Miksi? Me olemme parhaita ystäviä, mutta jostain syystä meidän on pidettävä tämä väli. Me välitämme toisistamme pitämällä välin, me välitämme maailmaa toisillemme niin ---"

Mä ja mun ystävä ei nähdä mielettömän usein, mutta mä en oo koskaan hermostunut siitä tai kysynyt, miksei ystävä halua tavata. Me ymmärretään toistemme kiireet ja elämän rytmi. Se tykkää myös omasta rauhasta ja suunnittelemattomuudesta, ihan niin kuin mäkin.
Ja kun me nähdään taas, avataan sylimme ja halataan, nauretaan paljon ja puhutaan ihan koko ajan. Hiljaiset hetket on ihan mahdollisia, mutta ei ikinä painostavia. Täytyyhän meidänkin pureskella ruokaamme se kymmenen kertaa ja huuhtoa juomaa päälle ja välillä pohtia, minne mennään jälkkärille.

Millainen on Oodi?

Kävin tutustumassa Helsingin uuteen kirjastoon Oodiin viime viikolla. Ystäväni halusi näyttää paikan samalla, kun vaihdettiin kuulumisia ja naurettiin tuttuun tapaamme. Erityisherkän ihmisen näkökulmasta itsenäinen vierailu Oodissa olisi ollut vieraannuttava, koska kuvittelin sen hyvin massiiviseksi.

Olin kuullut Oodista sekä hämmentäviä kommentteja (kuitenkin vähemmän kuin kauppakeskus Redistä), että hyvää palautetta. Hämmentävyys johtui kirjojen sijoittelusta sekä siitä faktasta, että kirjastosta löytyy niin paljon muitakin aktiviteetteja. Hyvä palaute sen sijaan koski kiehtovaa ilmapiiriä uutuudenviehätyksineen sekä kaunista nimeä.

Astuessani sisään näin ensiksi paljon lastenrattaita, ja paikalla olikin hyvin paljon eri ikäisiä lapsia. Kirjoja tuli vastaan kyllä, lainaus- ja palautuspisteitä oli useita, mutta aika pian sain todeta omin silmin, miten keskelle kerrosta oli tuotu ompelukoneita, joista olin kuullut. Okei, tietokoneita, jaha, kahvila. "Tämähän on varsinainen monitoimitalo, miksi tätä kutsutaan kirjastoksi?" supisin ystävälleni.

Leveät portaat johtivat toiseen kerrokseen ja vielä kolmanteen. Mulla oli rauhaton olo, hypistelin satunnaisesti jotakin tutun näköistä kirjaa. En olisi osannut hälinän puolesta istua alas ja alkaa kirjoittaa tai lukea mitään itsekseni. En sillä ensimmäisellä kerralla. Se oli täysin pyhitetty tutustumiseen ja Instagram-kuvien ottamiseen. Näköalapaikalla vilisi innokkaita selfien ottajia, ja minä otin ystävän kanssa kaverikuvan, jossa me molemmat illistetään kameralle.

Olihan siellä hienon näköistä ja kai sekin on plussaa, että on tuollainen paikka, missä voi kokea olevansa muiden joukossa ja hengata kavereiden kanssa. Olinkohan turhan kriittinen?

Tänään poikkesin Oodiin luokan kanssa. Toivoin mielessäni, ettei siellä olisi niin rauhatonta, kuin mitä olin viimeksi ajatellut. Jospa siellä olisikin hauska kierrellä ja tutkia, kuten karkkikaupassa.
Seurasin luokkaa suoraan kolmanteen kerrokseen, missä opettaja muistutti aiemmin koululla antamastaan lukupäiväkirjatehtävästä.

Luokka hajaantui. Kiinnitin huomiota siihen, että halutessaan nähdä hyllyjen sisällön, on mentävä ihan lähelle katsomaan. Kuinka ollakaan, sielläkin oli sateenkaarihylly. Lainasin saman tien kaksi kirjaa: Samettiyö ja Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Samettiyö vaikutti kirjalta, jonka voisin kuitata lukupäiväkirjaan kohtaan "teos, jota en muuten lukisi", ja homoseksuaalisuutta käsittelevä teos puolestaan kiinnostaa mua nimensä perusteella.
Tungin kirjat reppuuni, istuin pehmeälle sohvalle, otin kaulahuivin pois ja aloin lukea Samettityttöä. Ajatukseni oli herpaantua parin toisilleen juttelevan tyypin pyrähtäessä viereeni, mutta muuten fiilikseni oli hyvä. Nähdäkseni kirjastossa ei ollut tungosta eikä liikaa puheensorinaa, ja lainauspisteillä sai ottaa oman aikansa.
Olisin mielellään lukenut useampiakin takakansitekstejä, mutta siitä olisi seurannut hullaantuminen. Mulla on ihan vasta jäänyt pari romaania kesken ajanpuutteen vuoksi, ja sekin harmittaa.
Edellisessä postauksessani listasin viime vuonna kokonaan lukemani teokset.

Miksi tarvitsen sosiaalista mediaa?

Moni on luvannut vuodenvaihteen kunniaksi vähentää kännykän näpräämistä ja somessa pyörimistä. Tässä syitä, miksi minä tarvitsen Facebookia.

Mun opiskelukaverit lähetteli luokan yhteiseen WhatsApp-ryhmään FB-linkkejä, joita en joko saanut ollenkaan auki, tai näin vain joitakin tietoja. Tarkoitus oli saada vinkkejä meitä ehkä yhteisesti kiinnostavista tapahtumista Helsingissä, kuten open mic- illoista. Tuntui kurjalta jäädä ulkopuolelle jutuista, joista muut ehkä juttelivat keskenään.
Nyt haen tapahtumia itsekin, seuraan ja saatan suunnitella ottavani osaa. Koska oon pyytänyt koulukavereita FB-kavereiksi, näen, mistä ne on kiinnostuneita.

Toinen syy miksi tarvitsen Facebookia on se, että siellä on mulle tuttu HSP-ryhmä. Mulle on ollut helppoa jutella siellä muiden erityisherkkien ihmisten kanssa, jakaa kokemuksia ja olla vertaistukena. Mulla ei ole siellä kavereita tai kenenkään kasvoista ei ole tullut niin tuttuja, että viestittelisin privaatimmin, mutta niinkin voisi käydä. Ajattelen, että joistakin vaikeista sattumuksista voisi olla helpompaa puhua tuntemattoman kanssa, koska silloin toisella osapuolella ei olisi ennakkokäsitystä minusta tai kyseessä olevasta tilanteesta, mahdollisista muista osapuolista.

Olen pyrkinyt sisään suljettuun HSP ystävähuhuilu- ryhmään, mutta viestiini ei olla vielä reagoitu.

PS. Blogini ulkoasu uudistui viime yönä. Se on nyt nimeltään Cyanide Sun (eli versio 3.0).
Aiemmat nimet: Sunny side of the street ja Emilian uusi maailma.

Lukemani kirjat vuonna 2018

Lukuinto heräsi minussa uudestaan pitkän tauon jälkeen, joten listaan nyt kaikki kokonaan lukemani kirjat sekä e-kirjat, jotka merkitsin muistikirjaani 4.5.-31.12.2018.

1. Veera Vaahtera - Kevyesti kipsissä
2. Anna-Leena Härkönen - Kaikki oikein
3. Marja Björk - Poika
4. Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt
5. Kristiina Lähde - Joku on nukkunut vuoteessani
6. Erlend Loen - Supernaiivi
7. Sarri Nironen - Tähdenpeitto
8. Pelle Miljoona - Roudari
9. Sinikka Nopola - Miksi emme totu pystyasentoon
10. Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia
11. Anna-Leena Härkönen - Terveisiä pallomerestä
12. Tuomas Kyrö - Miniä
13. Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä!
14. Venla Hiidensalo - Mediahuora
15. Anna-Leena Härkönen - Palele, porvari!
16. Jatkuu! Toimittanut Erkka Mykkänen
17. Joni Pyysalo - Alaska
18. Elizabeth Gilbert - Eat pray love
19. Julio Cortázar - Tuli on kaikki tulet
20. Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
21. Helena Linna - Kirjoittamisen suuri seikkailu
22. A.W. Yrjänä - Arcana
23. Mari Krappala, Tarja Pääjoki - Taide & toiseus
24. Riku Korhonen - Nuku lähelläni
25. Anu Kaaja - Muodonmuuttoilmoitus
26. Saara Turunen - Sivuhenkilö
27. Miika Nousiainen - Juurihoito
28. Sam Pink - Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen
29. C. Collodi - Pinocchion seikkailut
30. Maria Jotuni - Kun on tunteet
31. Henriikka Rönkkönen - Mielikuvituspoikaystävä
32. Erkka Mykkänen - Something not good
33. Anna-Leena Härkönen - Ihan ystävänä sanon
34. Kati Tervo - Rapsuta minua ja muita kirjoituksia
35. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
36. Jenni Pääskysaari - Tyttö sinä olet
37. Anna-Leena Härkönen - Valomerkki
38. Juri Joensuu - Valohuppu
39. Bo Carpelan - Diktamina
40. Tuuve Aro - Lihanleikkaaja
41. Mark Manson - Kuinka olla piittaamatta paskaakaan
42. Miranda July - Uimakoulu
43. Janette Hannukainen - Lennä vahingossa
44. Jani Nieminen - Kodittomille koirille
45. Ismo Alanko - Rakkaus on ruma sana

Hyvä minä! Erittäin hieno saavutus!

Itseäänhän täytyy aina kehua. Vaikkapa silloin, kun kukaan muu ei kehu, tai siksi, että siitä tulee hyvä mieli.

On myönnettävä, että muutama teos on jäänyt kesken. Esimerkkinä mainittakoon Härkösen Akvaariorakkautta, jossa vaan oli niin paljon... fyysistä läheisyyttä, etten jaksanut kahlata sitä loppuun.

Jos lukutahti pysyy hyvänä, voisi olla mukavaa kirjoitella kirja-arvosteluja. Sellaisen voisin saada aikaan jostakin näistä kesken olevista:
Thomas Erikson - Idiootit ympärilläni (e-kirja)
Saara Pulkkinen - Totta (kirjasto, uusittu laina)
Rupi Kaur - Aurinko ja hänen kukkansa (kirjasto, uusittu kahdesti)
Susinukke Kosola - Varisto (omana hyllyssä)

Parempaa uutta vuotta!

- Tervetuloa 2019 -

Tai kuten kirjailija Asta Honkamaa kirjoitti mulle signeerattuaan kirjansa: Ihanaa kaikkee!

Saanen jakaa muutaman palkinnon merkittäville asioille

Musta tuntuu, etten juuri tehnyt mitään. Haaveilin vain paljon. Mutta.

Vuoden Toteutus- palkinnon saaja: duunin lopettaminen. Menetin hermoni ja uskoni ihmisen hyvyyteen - melkein.

Parasta menneessä vuodessa- palkinto menee ehdottomasti koulun aloittamiselle. Uskoni ihmisyyteen palasi ennalleen ihanien opettajien ansiosta.

Vuoden uroteko- palkinnon saaja on ilman muuta kirjojen ahmiminen. Seuraavassa postauksessa listaan KAIKKI vuonna 2018 lukemani kirjat sekä e-kirjat.

Vuoden itsensäkehittämispalkinto kuuluu rohkaistumiselle. Olen ylpeä siitä, etten ole jättänyt lukematta yhtäkään tunneilla kirjoittamaani tekstiä silloin, kun on pyydetty. Ihan sama, what ever, muutkin mokaa. Jos en onnistu nyt, niin ensi kerralla sitten.
Oli kivaa lukea omia runoja koulun juhlissa ja nähdä elämäni ensimmäinen open mic- ilta. Kevätlukukautena aion osallistua open mic:iin itsekin, sillä tekstini on tarkoitettu luettaviksi ja kuultaviksi.

Harkitsin näitä asioita uudenvuoden lupauksiksi:

- kirjoita päivittäin vähintään 15 min
- kiroile vähemmän
- tee salaattia useammin
- venyttele useammin
- pese hampaat aina aamuin illoin
- harjaa hiukset nukkumaan mennessä
- tutustu eri blogipohjiin ja luo uusi blogi

Noh. Näin pitkän listan muistaminen on mulle haastavaa. Sitä paitsi jos olisin luvannut kirjoittaa tasan joka päivä, olisin failannut jo ensimmäisenä päivänä. Että niin.

Minulla on oikeastikin huonot hermot, joten kyllä ne kirosanatkin paikkansa löytävät.

Määrittele useammin? Jos se tarkoittaa enemmän viime vuoteen verrattuna, tavoitteeseen on helppo päästä. Liikunnallisia suorituksia en halunnut muuten listata, koska mähän en halua ulkoilla tuolla loskan, rännän, jään ja ainiin, lumen seassa.

Hiusten auki pitäminen yöllä on jo hyvä juttu, vaikka en tulisi harjanneeksi. Mun hiukset kun menevät helposti takkuun ja rasvoittuvat. Kampaajan neuvo.

Mä en osaa etsiä Bloggerin blogeja, joten olisi jo aika säätää uuden blogin kanssa. Jos tämä tapahtuu, pistän linkin tänne, jos jotakuta kiinnostaa lukea mun tavallisesta elämästäni.